Jusu Annala, aDIEuXit

Jusu Annala, aDIEuXit, ilmestyi NTAMOn kustannuksella vuonna 2008. Selasin sitä eilen ja tänään. Sivuja on 46. Se että Jusu Annala on tutkinut ja kääntänyt James Joycea näkyy pienessäkin suurennuslasissa. Graafisesti Jusu jatkaa sitä kehitystä mitä James Joyce ei saanut loppuun Finnegans Wakessa. Kirjapainotekniikka ei ollut vielä Linux-ympäristöineen syntynyt. Kun yleisesti totuttua kieltä, tai fonttia, aletaan muokkaamaan niinkuin se voisi jonkun suusta joskus jopa ulos pursua on lukija vaikeuksissa. Silmien lisäksi jollei tilalle tarvitaan korvia. Ainakin yksi.




Yllä Jusua sivulla 11. Optisen layoutin ääneen lukemisessa perinteisessä runoillassa ei ole järkeä. Tuleehan tuosta sivun 11 koosteestakin joku äänimaisema jos sen lukee; lukemiseen tarvitaan tekstin päällekkäisyyden takia kaksi ja miten optisesti kaunis sulkumerkki ääntyy kurkunpäästä lähtiessään huulien läpi yhteiseen kuunteluilmaan päästessään?






Sivulla 16 on lainaus Tzarasta.

Joycen yhtymien ja muisteluksien lisäksi näkyy ainakin minulle kuiskauksia myös Ezra Poundin the Cantos viesteistä. Ja koska ei kahta ilman kolmatta tietenkin myös ylähuulensa vakaana pitävä T. S. Eliot. Joku toinen voi löytää muita kaukaisia kaikuja, Jusu Annala ilmeisesti joitakin muita. Näinhän kirjoituksia kuitenkin lukija lukee, omaa lukumaailmaansa tekstiä jatkuvasti suhteuttaen. :-)



Entäkö esimerkki Joycen vaikutuksen näkymisestä Jusu Annalan aDIEuXit - teoksessa?
En ryhdy käsin tihrumaan ja ottamaan väärinkopsun riskiä, mutta kaivakaa teos esille ja aloittakaa vaikka sivulta 45:

Mythmothyr,hikeensnytys, immenkalvosinapin
jasittaasisääulos, io io ioo-o, kovoo sur voo ko?
... jne

Luin tai selasin aDIEuXit-teosta kuten Finnegans Wakeakin: nautiskelen palasen sieltä, joskus sivun tai pari, sitten käännän lehtiä eteen tai taakse ja katson jonkun rivin, maistelen, ja usein jään mietiskelemään.

Mikä on se taikuus Finnegans Wakessa joka jättää lukijan mietiskelemään, ei yksinään vaan tekstin kanssa, se jatkaa etenemistä, muotoutuu, kasvaa, häipyy, kuiskii,
mutta ei huuda sillä jos teksti alkaa päässäni korottaa ääntään katson sitä sillä silmällä ja olemme taas sinut. Hiljeneminen suuremman äänen jälkeen on hiljaisempaa kuin se että ollaan koko ajan hiiskumatta.


Alla oleva ottamani jpg-kuva liittyy Jusu Annalan teoksen takakannen teemaan, joka on sivun 30 ODE 2 JOYce [Op125, D-minor.,Excerto]. Paikka on Tukholmassa.





http://ntamo.blogspot.com/2008/10/jusu-annala-adieuxit.html


http://www.ksml.fi/viihde/kirjat/runo-puhuu-kaikkia-eik%C3%A4-mit%C3%A4%C3%A4n-kielt%C3%A4/359097


http://marstravolta.blogspot.com/2008/12/jusu-annalan-kirjasta-adieuxit-ntamo.html


http://www.lulu.com/content/paperback-book/adieuxit/4297056

Ezra Pound ja Takasagon männyt

Takasagossa
männyt kasvavat
Isén mäntyjen kanssa

(Ezra Pound, Cantos IV, suom. j.t.)


Takasago on Hariman provinssissa (nykyinen Hyōkun prefektuuri) Kakogawa-joen länsipuolella ja on kuuluisa männyistään. Siitä on myös kirjoitettu Nō – näytelmä Takasago.

Teoksessa Sata runoilijaa, sata runoa (Kolmen mutkan maja, 2005) runo nr 34:

Elääkö enää
vanhoja ystäviä?
Ennen niin tutut
Takasagon männytkin
ovat aivan vieraita.

(Fujiwara no Okikaze)

Teoksesta Pictures of the Heart (Honolulu 1995) löysin seuraavan wakan (= tanka):

Tuulee kylmästi
monta raskasta päivää.
Lumisateessa:
kerääkö hän todella
Isen rannalla kaislaa?

(Keisari Jontoku)

Näitä on mukavaa lueskella kesällä, kun ulkona ripottaa parit pisarat. Sateella kirjoitin yhden kolmirivisen, ikäänkuin bonuksena:

Vanha petäjä 
tökkää latvaoksilla 
sadepilveä

Alla viitekuvana Ilomantsin Kauvonniemen mäntyjä.

Halmkrona ja Hytönen

Kiiltomato.net julkaisi Ville Hytösen kirjasta Idän musta joutsen (Tammi 2009) arvostelun. (Kriitikkona Sarianne Kankkunen.)

http://www.kiiltomato.net/?rcat=Kotimainen+runous&rid=1797

Sarianne Kankkunen on perehtynyt teokseen, ja siitä tällä kertaa sen enempää; itse en ole mistään divarista kyseistä Villen kirjaa vielä löytänyt. Turun kirjastothan lähes lopettavat uusien kirjojen hankkimisen, jotta riittää rahaa Kulttuuripääkaupunki 2011-hankkeen harmonikkakilpailuille ym korkeasivistykselle.

Sarianne Kankkusen jutun lopussa oli kokoelma oivallisia linkkejä. Niistäkin kiitokseni!

Miten julkaistu teos asettuu tekijänsä profiiliin, ympäristön kulttuurikeskusteluun?
Olisiko Anna Halmkronan nuorena lopahtanut runotuotanto pitänyt ottaa huomioon Hytösen vuonna 2009 ilmestyneen kirjan käsittelyssä.

Tuskin; yksittäisen teoksen arvostelu on nimenomaan sen kyseisen kohteen ottamista erikseen alttarille, pöyhiä vain sitä. Toki parhaat arvostelut ovat esseitä missä huomioidaan laajemmin ympäröivää kulttuurikenttää. Niiden tekeminen vaatii aikaa ja tänäpäivänä ajankäytön korvaaminen jotenkin on ongelma sinänsä. Eli rahalla, kirjoituspalkkiolla. Julkaistusta teoksesta eniten kai kähmii kirjakauppalaitos.

Jos kirjailija saisi periä valmistelutyöstään edes minipalkkaa, niin maailmantalous ilmeisesti kohentuisi. Kirjailijat julkaistessaan ensimmäisen teoksensa ovat sitä eri tavoilla valmistelleet. Mutta kuka suostuisi maksajaksi.

Mietin miten blogeissa etukäteen tietoisuutta saaneet runoilijat asettuvat viralliseen julkaistujen runoilijoiden rintamaan. Niin ettäkö blogeissa tai erilaisissa sähelöissä julkaistut tekstit eivät ole julkaistuja?

Kts sähöle http://juhanitikkanen.blogspot.com/2009/04/sahkoinen-lehti-sahole.html Tietenkin ne ovat julkisia, julkaistuja. Pysyvät hengissä sen ajan mitä elektromagneettinen muisti pysyy ehyenä ja koossa. Minkä paperi toisaalla pysyy koossa, eikä meren yli tuleva sotaväki niitä polta hiilidioksidiksi ja muiksi maapallon alkuaineiksi.

Selvää lienee että runoilija voi olla Runoilija vaikka ei olisi julkaissut paperilla mitään. Selvää on yhtähyvin myös, että pehmennetyn ja värjätyn vasikannahkaisiin kansiin sidotun ruokokoelman kirjana julkaissut ei sitä sitten kuitenkaan välttämättä ole. Haen tässä ääripään esimerkkejä. Suurin osa kustantamoiden kirjoista saavat julkisuutta, eritoten sen takia että sanoma- ja aikauslehtitalot omistavat kustantamoita ja talojen sisällä tietenkin käynnistellään myynti- ja julkisuuskampanjoita. Sitähän jo optioiden maksimointiosinkoja janoavat pääomien omistajatkin edellyttävät.

Sähöle-tyyppinen julkistus ja keskustelu asioista yleistyy huimaa vauhtia. Ilman sähelöitä minä en olisi päässyt mitenkään perille aikaisemmin minulta pieneen katveeseen jäänyttä runouden aluetta, eli Amerikan runoutta. Selaamalla nettiä olen saanut vankkoja otteita ja selostuksia ja paljastavia keskusteluja siellä julkaistuista kirjoista. Ne ovat saaneet minut tilaamaan muutaman kiinnostavamman runoteoksen Amazonin erittäin luotettavan palvelun kautta. Viimeisimpänä Ron Sillimanin the Alphabet, ja Nortonin American Hybrid - antologian. Postiin on tulossa viimeisin lähetys, josta kenties aikanaan myöhemmin.

Esimerkiksi tuhatsivuinen the Alphabet asettuu minun mielessäni ainakin sikäläiseen tekstihistoriaansa paljolti Internetistä se sen sähelöistä kaivelemani aineistoon nähden. Kielen hiljainen muunnos, merkityksien kehitys, lauseiden muokkaantuminen jne. Se ei aina ole suuri matka vaan järjestykseen entropian tapaan kuitenkin asettuva kehittynyt kaaos. Usein saan valaistuksen tunteen; jee, tämänhän jo Ezra-setä aloitti jättäessään Canto LXXIII italiankieliseksi.

Ei pelkästään yhden runoilijan, vaan koko ympärillä kehittyvän runouden tuotteet vaikuttavat kaikkeen, antavat tukipisteitä, viitteitä, jatkavat lukijan sisässä (toivottavasti) alkanutta keskustelua. Runouden tapana on usein sukeltaa hyvinkin kauas menneisyyteen. Kuten Pound haki Canton avauksen Dantelta ja Homeroksen Odysseys-runoelmasta.
http://www.saunalahti.fi/~juhatik/eksynyt/pound.htm

Anna Halmkronan lyhyeksi jäänyt runoilijan ura on tärkeä. Ja se pitäisi lukea ennenkuin lukee Hytösen Idän musta joutsen - teoksen.

Maailman kulttuurissa on nähty mitä tapahtuu kun ei tiedetä tai välitetä mitä muualla tapahtuu. Pahimpana esimerkkinä 9.11 - tapaus; toiselta puolelta maailmaa täysin erilaiseksi ajatusarvoissaan kehittynyt kulttuuri tulee, näkee Manhattanilla kaksi taivaisiin sojottavaa rumaa kantikasta laatikkoa, tökkäävät siihen lentokoneen avustuksella sormensa, ja hupsista: sekasortoahan siitä syntyi.

Mutta miksi Anna Halmkrona käväisi runomaailman parrasvaloissa? Mikä sen ilmiön takana on? Että runoilija häpeää omaa itseään. Suojelee omaa nahkaansa. Siitähän on esimerkkejä kirjallisuudessa? Minusta Anna Halmkrona pitää ottaa sellaisenaan, ilmestyneenä runokokoelmana. Paperisena hän elää; yrittäkööt vaikka kuinka häntä noitaroviolla kärventää.

Mutta viime kädessä, että Anna Halmkrona on saatavissa Internetin eräiden mielestä Ilmestyskirjan Pedon kidasta, demokraattisesti, asuinpaikasta riippumatta, tekee Anna Halmkronasta mahdollisesti merkittävän runoilijan; hänen teoksensa on helppo ottaa referaatteihin ja keskusteluihin. Milloin tahansa; oli kirjakauppa auki sunnuntaina aamuyöllä, tai sulki.

Toki vain siellä minne laajakaista ulottaa lonkeronsa ja lukijalla on laajakaista käytössään.

Kiiltomato.netissä oli joskus kommentti-osasto. Tosin sinne tuli usein nimimerkkien suojassa usein kaunaisten ihmisten tekstitaiteen näytteitä, mutta nyt en sitä enää löytänyt. Keskustelua pitää maailmassa käydä vaikka vastassa olisikin idiootteja.

"Kun keskustelet idiootin kanssa, pidä varasi että se et ole sinä."

Saa tähän silti kommentin antaa.