Karri Kokko,
Mitä ehkä.
Ntamo 2008
Karri Kokon kahdeksas teos on oivaa kesälukemista; sitä voi lukea pitkään. Jos kolmannella rivillä palaa alkuun ajatellen että nyt joku mättää, että kesäistä sahtia tuli juotua pari kolpakollista liikaa, niin eihän siihen ole mitään estettä. Runoja voi ylipäätään lukea moneen kertaan, ja mitä on ymmärrys sinällään. Karri Kokon Mitä ehkä ei ole perinteisen luettavaa tekstiä. Ei se ole DaDaakaan, kaikki sanat sinällään merkitsevät jotain. Uutta on se että niiden järjestys ei aina ole totutun arkinen. Kokoelma on täytetty sanoilla, ne on laadittu lauseen näköisesti, tiheästikin, näennäisesti vaivaa nähden.
Missä on sanoma, ettäkö lukijan pitää se itselleen laatia, niistä aineksista.
Lukijaa voi harmittaa Karri Kokon runomaailma koska se pitää itse rakentaa, ei lukemalla lauseita vaan ottaa irrallisia sanoja, muodostaa oma järjestys kaaokseen. Runoilija voisi loukkaantua ja sanoa toisinkin päin; hänen lausemaailmansa on hyvässä järjestyksessä. Etä itse olet seko.
Välillä ajattelin, että Karri Kokko härnää. Miksi kaikkea pitää tulkita.
Että tekstissä on hyviä sanoja, oikein oikoluettuna, isot alkukirjaimet ja pisteet. Pilkkuja enkä huutamismerkkejä löytänyt.
Tunnustan että en jaksanut lukea koko kirjaa. En edes joka sivua selatakaan. Tuli hinku puuhata muuta, vaikka pari kuvaa kesän kukista. Senkö kokoelma sai minussa aikaiseksi. Ainakin sen.
Tuota oikealla olevaa pientä kuvaa jos klikkaat isommaksi niin voit itse nauttia lukukokemuksesta.
Mutta kuitenkin, mikä tässä viehättää, innostaa. Kiehtoo. Aikuinen, muuten ilmeisen täysijärkinen runoilija julkaisee 102 sivulla lauseita jotka eivät ole, eivät johda. Päättyvät, mutta eri paikkaan mistä alkoivat. Onko se kertomus meistä itsestämme, että me tiedämme miten meidät pitäisi kirjoittaa.
Mistä me lukevat ihmiset tulemme, minne eksymme.
Kas siinä ratkaisu, ottakaa itsenne lauseet tukasta, sitokaa ne pellavanaruun ja kieputtakaa kesäsateisen jälkeisen päivän kirkkaiden pilvien ympäri ja päästäkää suvituuli valloilleen.
Tekstit
