Käki vanhenee minä en
Pekka Kejonen
Walkman, minä se olen
WSOY 2004, 126 sivua.
Otsikko on sivulta 18.
Kejosen Talvipäivänseisaus (1998) ja Kevätpäiväntasaus (2000) ovat minulle merkityksellisiä.
Tekstin kiteytyneet mutta väljät rivit herkuttelevat.
Niistä löytyy löytyy aina uusia maisemia.
Toivoisin että tuo Kejosen Walkmannin rivin voisi tulkita näin:
Käki hiljenee, minä en.
Turun Kaupunginkirjastoston kirjasta etusivu scannattu Nokian kännyscannerilla.
Kirjasto on mukavasti kauppareisun kyljessä ja olen onnellinen että meillä vielä on toimiva kirjasto.
Runohyllyt ovat hieman suojassa ja hyllyjä katsellessa nk. viihtyy. Aika ajoin kurkkaan Englanninkielisen hyllyn ja joskus lainaan sieltäkin jotain. Joseph Masseyn kokoelmankin ihan nostalgiamielessä kerran lainasin, vaikka minulla on se ikiomanakin.
Aika moni kokoelma tietenkin puuttuu, mutta voiko kukaan olla täydellinen.
Alla Nokian kännykän scannerin tulostuksena yksi jpg:
Kejosen runokieli on ilmavaa ja tiivistä, sitä pitää tutkia tarkkaan ja hosumatta vaikka paikoin saa kuvitelman että Kejonen vain leukailee lämpimikseen.
Walkmania tiiraillessa aika ajoin näen silmissäni Kejosen Tenon varren maiseman, ainakin henkisesti. Kejosen asuminen Tenolla päättyi suureen tulvaan. Tulvavesi nousi pirttiin. Mutta henki säilyi.
Kejonen muutti metsä-Suomeen, Vilppulaanko se oli. Ajoin viime kesänä pari kertaa sen niemen ohi missä Kejonen Tenon varrella kerran asui, enkä tietenkään pysähtynyt. Pekka Aunus ei siellä enää asunut. (Majailin yhden toisen Utsjokilaisen runoilijan torpassa, vähän yläjuoksulle päin.)
Hyvän runoilijan kohdatessa tuo on ihan juuri noin.
Hyvä runo ei hiljene, pikemminkin se alkaa vuosikymmen kerrallaan pitää kirkkaampaa ääntä.
Walkmannin sivulta 52.
Kejosen Walkmannista puhuin jo tässä:
https://juhanitikkanen.blogspot.com/2008/12/pekka-kejonen.html
Hyvää jatkoa kaikille!
Tekstit
