Jukka Kauppisen Surisen pyörrettä selatessa

Puhuuko illansuussa preesensissä yksikään 
paitsi Kamsatkan pohjoinen 
     ja hengittää kannella Tatjana pitkin annoksin 
            kaikkeuden tuulta

Jukka Kauppinen eli 1950 - 2012. Hän oli Suonenjoelta. Väitöskirja vesilintuyhteisöistä.

Esikoisrunokokoelma Ruumiin kieli 1998. (Saatavana myös Ntamolta.)

Alun lainaus on teoksesta Jukka Kauppinen, Surisen pyörre - Sää tulevaisuuden museossa.

Ntamo 2013.

Jälkilauseen kirjoittanut Markku Aalto sanoo että tätä kokoelmaa Kauppinen kirjoitti pitkään ja ilmeisen moneen kertaan.

Tekstissä sen haistaa. Selvästi rivienväleistä tihkuu paljon elämää. Ja eihän ihan kaikkea pidäkään joka kerta ääneen sanoa.

Riittää että lukija kuulee aavistuksen verran surinaa.



Kuka on Tatjana. Ja pitkään ollaan ikäänkuin merellä, matkoilla. Irrallaan.

Teksti on myös kokonaisuus ja siitä palasen irrottaminen ei liene ihan oikein.




Maailmassa ylipäätään on paljon vääryyttä. Tai ainakin väärinkäsityksiä.

Ja auta armias jos joku joskus käsittää tämän maailmamme.

..
            lähellä oleva hengitys 
    vaatteet tarvitsevat lihaa,
                    ihoa
                       peittääkseen,

Tuo löytyy sivulta 40, kun alun lainaus on sivulta 22.

Tämänkin taas Ntamon tuotantoa! Tsemppiä!

lehtolapsi 60 vee

Leevi Lehdolle on tehty synttärikirja!

LEHTOlapset
- Leevistä Leeville
NTAMO 2011
isbn 978-952-215-156-8
64 sivua. Pitkälti kokeellisen runouden kaapuun olisin alkuun päästyäni selaillut vielä parikymmentä lisäsivuakin. Mutta tämmöisenäänkin herkullinen maiskuttelu.

Sisällysluetteloa en ryhdy kopioimaan, menkää kirjastoonne ja lainatkaa! Niin minäkin tein.

Onnittelut aloittaa Jyrki Pellinen:

Meidän Leevi:lumipallo
-efekti saavutti Laakson ja kaikki
minät alkoivat kukkia.
On lukupää ja saarnamies
joka siunaa ajan hybriksen
kielletyistä leikeistä me häntä kiitämme.

Copyright Jyrki Pellinen ja NTAMO 2011.

Näitä onnittelukirjoja on tehty aika ajoin, ei kaikista mutta monista. Parhaimmillaan niissä on tallennuksen arvoisia, kuten vaikkapa Onnittelukirja Pertti Niemiselle 29.6.1989 - teoksessa Juhani Peltosen minikuunnelma (näytelmä) Ikuisen rakkauden polulla.


Näistä onnittelukirjoista soisi näkyvän uusintapainoksia?

Tässä nyt kehun kohteena olevassa LEHTOlapset-teoksesta tavailin ja tiirailin pitkän tovin J. K. Ihalaisen kääntämää John Cage:n Evästä - tekstiä. Olen siitä joskus kirjoittanut lyhyesti innoittuneen esittelyntapaisen kotisivuillani. Kurkkaa, jos kiinnostaa tästä. Alla osa teoksesta:





Leevi Lehdon onnitteluteoksen päättää Geof Huth sivulta 58 runolla Post Hoc / Ergo / Propter Hoc. Se alkaa näin:

This is being the first
item in series of organs.

Leevi Lehto on siis vasta 60 vuotias.

Nuori mies,
ehtii vielä
ties mihin


Onnea jälkikäteen!

Jonimatti Joutsijärven kolmas runokokoelma; Aloitan alusta. Alan laulaa

Jonimatti Joutsijärvi on julkaissut kolmannen runokokoelmansa Aloitan alusta. Alan laulaa Ntamon kustannuksella. Kirjaa sai ainakin keskiviikkona Kirja Kerrallaan kirjapuodista Helsingin Lasipalatsista. Kts tosite alla.




Teoksen takaosassa on lista Ntamon nimikkeistä, niistä laskien Jonimatin viimeisin olisi noin nr 96?

Luin kokoelman istuessani käytäväpaikalla junassa matkalla Helsingistä Turkuun. Luettuani kirjan kaivoin laukusta paperia ja lyijykynän. Julkaisen tässä sen tapahtuman tässä ja nyt, olkaa niin höveliä:

kirjan kansi avaa kuvia maisemaan 

joka on elävää kuin lunta 

sataisi keittiön pöydälle

kun hellassa on tuli 

EUn taivaalle Euron keskiviivojen 

tikapuut johtavat alas ja ylös päin kohti valuuttataivasta, 

perunankorjuuaika on juuri nyt käsillä ja heti ohi

kreikkalainen keskinäisen rahanrosvouksen hautausmaa

yhteisen luottamuksen haaveelle 

juoda Ouzoa, 

raittiusliike

joka ei julista 

teksti jozza rivien jälkeen 

pitää kavuta pari tyhjää 

kuin menisi juomaan lasillisen huurteista punaviiniä 

ydinvoimalatalvi 

ystävän kanssa joka ei juo 

pitää kokoelmassaan naisista ja kahvistako, 

hyvät harrasteet, 

minä en ole koskaan käynyt Sallassa, 

luulen tietäväni missä Salla on,

pakkomielle 

palella pakkasessa

katsella runoilijaa silmiin, 

luin kirjan 

jossa ei ole sivunumeroita


ohittaa 


lukijan tarpeet 

ovat rivien välistä, 

tarpeen mukaan niitä voi lukea yhden tarpeen kerrallaan


kuin paljaat varpaat

miinus neljänkymmenen Celciusasteen lämmössä 

aamulla 

heti kunhan aurinko 

ehtisi nyt 

nousta 

taas

Tässä kohtaa juna lähestyi Kupittaan asemaa ja panin kengät jalkaan ja aloin keskittymään tulevaan:

Saapuminen Turkuun,

pää
rauta
tie
ase
malle

Jonne juna saapui aikataulunsa mukaan. Nyt istun jo kotona. Pimenee. Syksy tunkee pihalle. Pudonneita puiden lehtiä kahisee jaloissa. Naapurin eukot haraa niitä roskikseen vaikka ne ovat kauniita,

kuin kesä

joka 

on mennyttä

Aloitettu junan ohitettua Töölönlahden ja lopetettu Turun Raunistulassa 29.9.2010.

Tehkää niin hyvin.

Linkkejä:

http://juhanitikkanen.blogspot.com/2008/10/jonimatti-joutsijrvi.html



http://www.saunalahti.fi/~juhatik/pohdinta/jonimatti.htm


Jonimatin esikoisrunokoelma Vieras puhuu kuin riekko löytyy vieläkin täältä:

http://www.elisanet.fi/joutsijarvi/k/VPKR.pdf

Aloitan alusta: ei se niin tapahtunut. Herään 5.08 kun isot kädet tulevat vasten omiani. Olet puhunut niistä. kirjoittaa Jonimatti kokoelmansa loppupuolella, arviolta kohdassa 6/7 jos kokoelman jakaisi paksuusosioihin.

Pushkin

Pushkin kuoli nuorena, vaikka ei etsinyt kuolemaansa.

(Lainaus on Jyrki Pellisen kirjasta Pietarin Kääntöpiiri, NTAMO 2009, sivulta 31.)

Tavallaan siitä voisi olla eri mieltä; Pushkinin vaimo mellasteli Tsaarin hovielämässä iloisesti joka ei voinut olla päättymättä muuta kuin kohtaloon; kaksintaistelussa D'antes oli parempi ja nopeampi ampuja joka osui. Kaksintaistelupistoolin luodin kutsumus on löytää ratkaisu, yksioikoisen lopullinen.

Mutta miksi keskustelu ei koskaan lopu. Kuten että aina löytyy uusi ammuttu kuula.

Keskiviikkona Pietaria

Yksi kerrallaan sumu-ukot tulevat saamaan niistä varmuuden ja meri on poissa.





Näin aloittaa Jyrki Pellinen teoksensa PIETARIN KÄÄNTÖPIIRI.
Kustantanut NTAMO, 2009. Pellisen 37.s kirja jos suomalaiseen Wikipediaan on luottamista. Enteellistä globaalille markkinataloudelle että Jyrki Pellinen on mielestäni julkaissut parhaimmistonsa pienillä kustantamoilla, kuten Savukeitaalla ja Ntamolla. Pellisen kieli on helppoa kuin ahtaustyönantajan madonluvut työn raatajille, yhtä ahdistavia optiorosvoille kuin se että yksi sijoitettu euro antaakin vain kaksi paluuliikkeenä.



Koska osasinkaan kirjoittaa puhtaan suomalaisen lauseen.

(Pellinen sivulla 77.)

Ei Pellinen halveksi työntekoa, hän kunnioittaa ympärillään olevia elämiä, kirjoittaa niistä niinkuin elämä meidät sivuuttaa. Katsomme sitä silmät ymmyrkäisinä sisältä käsin, siellä ollen. Tunne että on liian lähellä, näkisi kaiken mutta kun on sitä itse. Kaikki. Eikä Pellisen proosa ole proosaa, se on hengittävää kirjallisuutta siinä kuin hänen runoutensakin.

Pellisesta on helppo ottaa selko. Ottaa kirjan käteensä ja lukee. Sillä siinä selviää. Ettäkö elämä on jotakin ymmärrettävää, muutettavaksi rahaksi tai Chilen maanjäristykseksi.

Täällä lihavat virheet tulevat takaisin, täällä epäselvä on selvää. Täällä hölmöläiset ovat vain ajatuksia, ja säkit voidaan kerätä niihin tarttumatta.

Viimeisen viikon aikana maapallolla on ollut 164 rekisteröityä maanjäristystä, eilen esimerkiksi Andaman saarella, Intian merellä, 6.6 voimakkuudella. Uutisissa siitä ei kuultu. Eikä isojen kustantamoiden sisäänostajat nostaneet lukulasejaan nenältään.

Hyvät kirjat tulevat hiljaa kuin alle 3 Richterin järistykset, tuskin postilaatikko mitään edes huomaa jos Ntamon Pietarin Kääntöpiiri tipahtaa Anttilan Viikkolehden tai Kirkko ja Kaupunki lehden sekaan postilaatikkoon.

Kasakat minussa heräävät. Kasakat löysivät Beringin salmen, kerroin jo, mutta he myös sen menettivät. Totesivat vain: nyt ollaan tultu taas Venäjälle.

(Pellinen sivulla 168, teoksen viimeinen lause.)

Esa Mäkijärvi, Yökiipijä (2007)

Pohdin joskus kun ei ole muuta ajateltavaa että miten teksti muodostuu. Lumikinos joka ilmestyy tuulessa, sen lisäksi tarvitaan lumisadetta, tai siten että aiemmin tullut irtonainen lumi liikehtii ja asettuu kinoksiin.

Joitakin lapin mäkiä katsellessa mietin että niin nekit ovat tänne tulleet, tunturit. Jääksi muuttunut tuuli työntää kiviä kinoksiksi, tylpiksi, nousemaan senverran maasta ylös että jos jään lähdettyä kiipeää kivisen mäen laelle niin sieltä näkee seuraavan kivisen mäen laelle asti, ja sen ohi etäämmäs.

Sen minkä silmillään hyvin näkee ei kannata erikseen lähteä vaeltamalla sitä katsomaan. Etenkin kun samaa kiveä sitä on joka puolella, ihan ilman edestä. Rumaa.

jos olisin kello lakkaisin käymästä luonasi.
(Esa Mäkijärvi, Yökiipijä teoksen sivulla 51.)

Ettäkö liikkuva jää jättäisi sellaisen mäen kuten vaikkapa Ailigas-tunturin korkeammaksi kuin muut samasta kivestä raketut mäet.

 
Lumikinos 
kukkii tuulen tuomana -- 
vallan kumous
 

(Tikkanen tammikuussa 2010.)

Löysin Esa Mäkijärven Yökiipijä runokokoelman kirjahyllystäni, olin merkinnyt joitakin sivuja muistiin kuin olisin siitä jo jotakin kirjoittanut. En kuitenkaan löydä blogistani Esa Mäkijärvestä muuta mainintaa kuin Ron Sillimanin kohdalta. ? Jäikö siis aikoinaan kesken, joku muu ähfääri sotki aikeen.

On viivat jotka ovat käärmeitä kun ne kiemur-
televat omiaan.

Mäkijärven runo Viivat sivulla 11. Minä kirjoitan suurimman osan runoistani ensin lyijykynillä vihkoihin. Etsin sanoja, haen joitakin rivejä sopimaan keskenään:

 
HB:n lyijynraskas diplomatia --  
harmaat rivit 
päättämättömiä
 

Tikkasen vuonna 2010. Mäkijärven Yökiipijä ilmestyi Ntamolta vuonna 2007, 68 sivua. Ote runosta sivulla 44:


(kylmä, reittä pitkin kiipeävä runous)

ja juuri siitä hetkestä alkaa valon mystee-
ri selvitä kun mies katsoo kätensä
päähän ja laskee sormet.



Minä en laske sormiani, tiedän että niitä on viisi, ainakin jos haritan ne levälleen enkä piilota peukaloa keskelle kämmentä.

Lyijykynällä kirjoittaminen ei ole sukua puikoilla riisin syömisen kanssa. Nälkä ajaa ihmiset jatkuviin, himo runoihin ei niinkään, eikä se ole edes sama kokemus.

Monipuolinen ja vaihteleva elämä on sivistynyttä kulttuuria. Esa sanoo sivulla 16:

puhetta intohimosta mutta miksi pelkkää puhetta
menisin paikkoihin joissa aurinko ei ole käynyt.


Ulkona on viileätä, pakkaskeli. Uuni hohtaa lämpöä. Viihdyn sisällä, luen Esa Mäkijärven Yökiipijää. Hiljaisesti etenevä tekstin ääni peittää taustalla kolisevan telkkarin, se ei häiritse sillä sekin kuuluu maisemaan, kuten Yökiipijä kuuluu runouteen. Kun sitä lukee löytää äänen. Ne muodostuvat sanoista, riveistä.

Vaimo kysyy tähän väliin että tuleekohan Paavo Väyrysestä seuraava presidentti.

mikä ero on heijastuksella ja oikealla näyllä

(Mäkijärvi sivulla 28.) Kirjoitin tämän Turun Raunistulassa, tammikuussa 2010.
On niinkuin talvella pitääkin olla. Ulkona -16 astetta, mukavasti lunta. Sisällä +22, uuni on vieläkin kuuma.

Tikkanen Juhani
runoilija

Muutama linkki:
- Esa Mäkijärven blogi.
- Yökiipijä Ntamon sivulla
- Kirjan pdf saatavana / luettavana Nocturnosta
- Mäkijärven toinen teos, Kolibrilla pesänsä mustien liljojen sydämessä Lulu.Commissa.
- Mäkijärven toinen teos, Kolibrilla pesänsä mustien liljojen sydämessä Ntamossa.
- Kiiltamadossa essee Yökiipijästä.

Askeleita Uuden Vuoden lumessa

 
Askelia 
uudella lumella -- 
täälläkin on elämää
 

Keskiyöllä piti myös tehdä tuli hellaan, kaivaa tinakauha ja Tiimarin tina sulamaan. Siinä samalla vesipannussa kiehui vettä. Tinakauhan kupista sulan tinan kylmään veteen ropsautuksen tuloksena tinamuotoja joista voi ennustaa vaikka onnellisen uuden vuoden.

Eli onnekasta uutta vuotta!

Ntamon runokokoelmista olen ehtinyt pikkaisen vilkaista vuonna 1970 syntyneen Markku Aallon esikoiskokoelmaa.

Tämä seuraava lainaus ei välttämättä kuulu tähän uudenvuoden juttuun, tai miksikö ei, lainaan Markku Aalto Hajoamisen syyt hakukonerunous-kokoelman sivulta 53 pätkän:





Kuten yleensäkin monimutkaisen historiallisen tapahtumakulun ollessa kyseessä, rappio on miellettävä kehitykseksi, jota ei pidä arvostella lopputuleman pohjalta.

(Teoksen kustantaja Ntamo, 2009. Sivuja 58.)

Näitä ilmeisen yleisiä ja suosittuja hakukonerunoja pitäisi ehtiä penkoilemaan vähän syvemmältäkin; itsekukin voinee sen kuitenkin tehdä omilta koneiltaan googlettamalla. Öh? Kuka todella on muokannut Googlen sanat, kenen prioriteeteilla?

 
monimutkaishistoriallinen
tapahtumakulku 
lyhenee oietessaan 
 

Label: Markku Aalto

Jonimatti Joutsijärvi

Jonimatti Joutsijärvi,
tule on minun nimeni,
Ntamo 2007.

Vieras puhuu kuin riekko,
Internet 2002

Kirjoitin Jonimatti Joutsijärvestä vanhalla kotisivullani:
http://www.saunalahti.fi/~juhatik/pohdinta/jonimatti.htm.

Turun Kirjamessuilla tapasin runoilijan ensi kertaa elävänä, kuvassa hän lukee totisena puuhevosen päällä istuen runojaan.

Hän on hyvä lukija, ja kieli istuu kuulijaan siten että ei tule haluakaan panna vastaan. Istuin hiljaa, mitä nyt kamerani otti jonkun kuvan. Kuuntelin.




Kuvassa vasemmalta Mallinen, Keinonen, Jonimatti Joutsijärvi ja Leevi Lehto.

Jonimatti Joutsijärvi julkaisi 6.8.2002 kokoelman Vieras puhuu kuin riekko, siitä lainaan sivun 10 runoa:

Veneeni on rannassa kylmää vettä 

Soudan käsivarsin 
hengitän pinnan yllä, juon 
vesi ei tule nahan läpi 
kutsumatta 
se ei jätä sanojani

Vieras puhuu kuin riekko - kokoelmassa on 61 sivua. Se että kokoelma ilmestyy Internetissä antaa haasteita: Kukaan ei oikeastaan tiedä minne ja kuinka laajasti se leviää. Se saattaa jäädä bittiavaruuksiin vielä senkin jälkeen vaikka sen sieltä poistaisi. Cachesivustot pitävät biteistään kiinni kasvavalla ruokahalulla; niille ei riitä korjatut versiot vaan sieltä saattaa pulpahtaa tuhottujakin versioita. Kuten maailmankaikkeus jonka tajuamme laajentuvan kiihtyvällä vauhdilla, lujempaa kuin oma käsityskykymme?

Jos tunnet minut 
kuin minä tähdet 
nimettöminä, paikattomina 

astun eteesi 
kun haluat

Kokoelma tule on minun nimeni on pitkää tekstiä, sanoja ei ole säästelty mutta ne ovat kuin aseteltuina paikoilleen noudattamaan ennalta päätettyä suunnitelmaa, kuin oltaisiin sovittu että maailma on nyt tämän suuruinen, ota siitä kuulo.

Lainaan tähän vielä muutaman rivin Jonimatin runosta Reviiri - julkaisusta 2005:

Käsiala pienenee näen maailmojen sisään
Esirippu on nukkaa valon ohuttaa kuin nahkaa 
Tunnustelen sinun jättämääsi jälkeä 
minussa avautunutta pimeää 
Lähestyn nukkuvaa magneettia
En tiennyt että pesit minussa
...

(Reviiri, uuden kirjallisuuden vuosikirja, Varsinais-Suomen taidetoimikunta, 2005)

Surskorpa kirjoittaa Jonimatin kirjasta:

http://surskorpa.livejournal.com/56484.html

Ulf Karl Olov Nilsson (UKON): Synopsis

Ulf Karl Olov Nilsson (UKON)
Synopsis
Ntamo 2008

"Mot" ja "tom" sisältävät samat kirjaimet 
mutta eivät tarkoita samaa asiaa. 

(Nilsson sivulla 76.) Synopsis tuntuu ensikahlailun jälkeen mielenkiintoiselta sekasotkulta, joka on asettunut epäjärjestykseen. Ulkonaisesti tekstit ovat olevinaan epäloogisia ja siksi asettuneet Synopsis-nimiseen kirjaan noudattamaan painopaperin rajoituksin printtiavaruuteen juuri niinä sanoineen jotka siihen on tulostettu.

Tavoite on olemassa: minä luin koko kirjan, kahlasin. Mietin runon tieteellisiä määritelmiä, ja koska niitä en löytänyt lisäsin niihin UKONin määrittelemättömät määritteet oman mieliavaruuteni muistini sokerikkoihin.

Ymmärtääkseni ruotsalaisen sylivauvan 
ensimmäinen sana on melko usein "Lampa". 

Synopsis on Leevi lehdon kustantamon, Ntamon ties kuinka mones julkaisu. (ISBN 978-952-215-044-8, eli olisiko menossa numero 44?) Suomennokset Leevi Lehto ja Miia Toivio. Painopaikka www.lulu.com.

Runokokoelma Synopsis alkaa opperan libretolla Ylistävä.

Nussisin sinua kuin kani 
tai rotta tai hiiri tai kettu 
tai talitintti tai delfiini tai kirahvi 
tai krokotiili tai muurahainen 
tai ristilukki tai lihansyöjäkasvi 
tai kylmä ja märkä dinosaurus. 
Tööttäisin kuin elefantti. 
Tuuuuuuuut! 

Luettelon jatkuessa epäloogisen sekaisin, - mutta tuskin tarkoituksetta? -
käy selväksi että jos lauseen alussa oli joku verbi niin lopussa sillä ei ole merkitystä, eikä ainakaan siinä merkityksessä joka sillä on, oli.

UKON ottaa niin rankasti välillä kantaa että runous keinona katoaa. Tilalle työntyy kantaaottavuus, ehdottomuus sille että on asioita joilla on väliä.

Siihen ei voi muuta kuin nostaa kunnioituksesta hattua, vaikka olenkin usein paljainpäin sekaisine hiuksineni.

Järjestys ei ole se asia jota UKON haikailee. Eipä hän kuitenkaan kaaostakaan halunne; kun työntää päänsä tähän kaaosteorian kiihtyvään toteutumaan niin näinhän tämä kai on kerrottava. Ei tämä muuten selkene, maailmamme meidän.

Ollaan varuillamme; UKON on täällä.

Hän näkee koko ajan samaa painajaista, 
jossa seisoo poikansa takana ja yllyttää 
tätä astumaan suoraa päätä ristituleen sanomalla: 
Eteenpäin, maailma on sinun!

(UKON sivulla 63; runon SYNOPSIS loppu.)

Catharinal kirjoitti myös Ukonin Synopsiksesta:

http://catharinal.livejournal.com/345349.html

(Catharina.n juttu tallessa kommentissa.)

Sinikka Tirkkonen, Unohdus. Ntamo 2008

Sinikka Tirkkosen Unohdus-kokoelma on ilmestynyt kustantamo Ntamolta kuluvana vuonna 2008.





Sinikka Tirkkonen on syntynyt vuonna 1954 ja hän asuu Varkaudessa. Esikoiskirja Halla ilmestyi vuonna 1985, toinen kirja oli Luvaton elämä vuonna 1987 ja Miten peiliin kirjoitetaan vuonna 2003. Hän on saanut mm. Valtion kirjallisuuspalkinnon ja Runeberg-palkinnon.

Nyt Ntamo saa olla ylpeä julkaistessaan tämän hänen neljännen kirjansa, runokokoelman Unohdus. Ntamo on nopeasti noussut Suomen runokustantamoiden eturiviin yhdessä Savukeitaan ja Nihil-Interitin kanssa. Nihil on pienen aikaa tosin keskittynyt enemmän äänenkannattajansa, Tuli & Savu - lehden julkaisemiseen.

Kokoelman ensimmäinen runo on vahva avaus:

Andrei Tarkovskille 

Minä kaipaan aikaa, jolloin minulla oli silmät. 
Olen tullut perille.
Tapetti on repeillyt. 
Kosteassa äidillisessä metsässä aika kääntyy. 

Eka rivissä on suora viesti että silmiä ei enää ole. Toinen rivi kertoo täyttymyksestä, perilletulosta. Onko maailma nyt valmis, sokea?
Kolmannen rivin näen Tarkovskilaisena ja se linkkaa ajatukset Tarkovskin mielialoihin, maisemiin. Loppurivi kietaisee runon suomalaisittaiseen lämpöön, äidillinen metsä. Tässä runossa viihtyy vaikka siitä saa draamaakin näkyville.

Kokoelmassaan Sinikka Tirkkonen mainitsee Kalervo Palsan, jonka Beckett (1969) teoksen kansikuvassa on.

Teos päättyy sivulla 70 riviin:

Älkää tuhotko tätä maata, älkää sortako viatonta mieltä!

Kirjoitin tämän heti tultuani lauantaina 4.10.08 Turun Kirjamessuilta, josta teoksen messuhintaan hankin. Kiitos siitä kustantaja Leevi Lehdolle.

Vielä on mahdollista suunnistaa 
kuin lintu tähtien mukaan, 
erämään kielen ohjaamana, 
vielä on mahdollista rakentaa havuvuode metsään 
ja kumartua yöllä tulen eteen
yllä pohjoisen sydänmaan taivas,
vielä on jäljellä villi katse, vapaa reviiri.
...

(Sivulta 67.)


Bloggaaja
Mataleena julkaisi 17.10.2008 syvän analyysin Tirkkosen runoista!
(http://mataleena.blogspot.com/2008/10/tarkovskilainen-mets.html)

Meri Vesanto, Hartaita lauluja

Meri Vesanto,
Hartaita lauluja
Ntamo 2007
62 sivua.

Kokoelma on samalla nuotisto, runoja pitäisi kai laulaa hyräillä, pienessä seurassa, työajan jälkeen illalla:

 
Mutta entä jos yksinäisenä iltana 
on mielessä vain laulunrenkutus
tai unohtunut työasia? 

(Sivulta 10)

Ntamon runojulkaisuista tuntuvat suomalaiset kirjakaupat ottavan tuplahintoja; yksittäisinä tilaten kasvavat postituskulut suuriksi.

LULU.com verkkosivuiltakin näitä voi tilata ja niputtaa muutaman kirjan samaan pakettiin. Tulee edullisemmaksi.

Meri Vesannon Hartaita Lauluja on hänen esikoiskokoelmansa. Etenkin kun suuri osa on eräänlaisia lauluja ja sinällään harsomaisia, eivät silti ohuita, niin tekstiä olisi suonut olevan enemmän. Nyt laskin runoja olevan 37 kpl. Avausruno Ohjelmanjulistus aloittaa kokoelman näin:

 
Hyviä runoja ei ole olemassakaan, 
on vain lauluja
ilosta ja surusta,
metsän povessa sammutettu huuto, 
joka pirstoutuu lintujen suihin, 
työntyy neulasten välistä kukkaan, 
herättää muurahaiset 
taakkojensa ääreen.

Toissavuotisten käpyjen sateessa 
näen käärmeen nahan ja mietin,
oonko tenori vai basso. 
 

Pitääkö valita maailmassa vain kahdesta, entä jos haluat molemmat, ja kolmannen vaihtoehdon vielä lisää?-)

Mikäpä siinä, ollaan kuulolla, tiedä mitä Meri Vesanto vielä ehtii kirjoittelemaan, julkaisemaan.

Tuomas Kilpi, MESTÄ

Tuomas Kilpi,
MESTÄ
Ntamo 2007

Runoja.





Tuomas Kilven Mestä on teos josta en jaksa erityisemmin innostua.
Kieli näyttää ja kuulostaa ääneen luettuna kauniilta.
Mutta päällisin puolin siinä ei ole mitään.

Jos sanojen alla on joku koodi, niin olkoot minun puolestani.

;-)

nisukilleen nepiketistä 
emoleen haroskaapin 
helmeät norot

Tuomas Kilpi sivulla 20.

Sivuja kokoelmassa on 60.

Karri Kokko. Avokyyhky lattiaheroiini

Karri Kokko
Avokyyhky, lattiaheroiini
Ntamo 2007




(Kuvassa teoksen takakansi kuvattu BLAST.in kannen päällä.)

Karri Kokon kuudes kirjako.
Tässä kuudennessa on 92 sivua kaksoissanoja,
yhteensä noin 900 kaksoissanaa.
Joukossa ei näkynyt yhtään verbiä,
josta tekstin lievä jäykkäkouriintuntuva
lukemisjuoksu,
joka innostaa tarkkailemaan sanarivien väljyystilan
maistiaistarkasteluun;
löytyisikö kielisanastollista punnerruskohonnutta
merkitysmätästä
kesken perunattomuusjauholla pölläytetyn
lattiapaikatun
umpiluukun sumutinavainta.

Kokoelman draamallisuus saa välikliimaksin sivun 43
seitsemännen sanan arvoituspysäytyksenä;
onkohan sana "naulakuollut" sukua sittenkin verbille?

naulasairastua,
naulasairastuneempi.

Niin ollen, aprikoiden,
tähän sanaan latautuisi koko teoksen verbaalinen
voimavyörymä,
tai sanoisiko
purppurakahva?




Näyte kirjan sivuilta, sivu 43 yllä. Klikklikkaa suuremmaksi.

Pohtii Turussa Juhani Tikkanen, runoilija.

Karri Kokko, Mitä ehkä. Ntamo 2008

Karri Kokko,
Mitä ehkä.
Ntamo 2008

Karri Kokon kahdeksas teos on oivaa kesälukemista; sitä voi lukea pitkään. Jos kolmannella rivillä palaa alkuun ajatellen että nyt joku mättää, että kesäistä sahtia tuli juotua pari kolpakollista liikaa, niin eihän siihen ole mitään estettä. Runoja voi ylipäätään lukea moneen kertaan, ja mitä on ymmärrys sinällään. Karri Kokon Mitä ehkä ei ole perinteisen luettavaa tekstiä. Ei se ole DaDaakaan, kaikki sanat sinällään merkitsevät jotain. Uutta on se että niiden järjestys ei aina ole totutun arkinen. Kokoelma on täytetty sanoilla, ne on laadittu lauseen näköisesti, tiheästikin, näennäisesti vaivaa nähden.

Missä on sanoma, ettäkö lukijan pitää se itselleen laatia, niistä aineksista.

Lukijaa voi harmittaa Karri Kokon runomaailma koska se pitää itse rakentaa, ei lukemalla lauseita vaan ottaa irrallisia sanoja, muodostaa oma järjestys kaaokseen. Runoilija voisi loukkaantua ja sanoa toisinkin päin; hänen lausemaailmansa on hyvässä järjestyksessä. Etä itse olet seko.

Välillä ajattelin, että Karri Kokko härnää. Miksi kaikkea pitää tulkita.

Että tekstissä on hyviä sanoja, oikein oikoluettuna, isot alkukirjaimet ja pisteet. Pilkkuja enkä huutamismerkkejä löytänyt.




Tunnustan että en jaksanut lukea koko kirjaa. En edes joka sivua selatakaan. Tuli hinku puuhata muuta, vaikka pari kuvaa kesän kukista. Senkö kokoelma sai minussa aikaiseksi. Ainakin sen.

Tuota oikealla olevaa pientä kuvaa jos klikkaat isommaksi niin voit itse nauttia lukukokemuksesta.

Mutta kuitenkin, mikä tässä viehättää, innostaa. Kiehtoo. Aikuinen, muuten ilmeisen täysijärkinen runoilija julkaisee 102 sivulla lauseita jotka eivät ole, eivät johda. Päättyvät, mutta eri paikkaan mistä alkoivat. Onko se kertomus meistä itsestämme, että me tiedämme miten meidät pitäisi kirjoittaa.

Mistä me lukevat ihmiset tulemme, minne eksymme.

Kas siinä ratkaisu, ottakaa itsenne lauseet tukasta, sitokaa ne pellavanaruun ja kieputtakaa kesäsateisen jälkeisen päivän kirkkaiden pilvien ympäri ja päästäkää suvituuli valloilleen.