Jarkko Laineen palkinto 2011

On jaettu. Hyvälle runoilijalle. Juha Kulmalalle.

Juha Kulmalaa olen lukenut kaikki, alusta asti. Julkaistut.

Silloin tällöin olen kuullut häntä julkisesti, hänen runot kestävät senkin.

DODO oli viimeisin, se poukkoilee sekasortoisessa nukkumakohteessamme, välillä lähellä sängyn tyynyn päätyä, joskus istumatuolia kosketellen.

Ei tyrkyttäydy sillä tavalla syliin kuin kerran pihalta pelastamamme rampa kissa:

Kutsuin kattia jakorasiaksi senjälkeen kun ilmeni että hän oli She ja että naapurien kollit rupesivat viihtymään takapihallamme.

Jakorasiamme oli kuitenkin rampa, eikä häntä viety kissojen TYKSiin mutta jonnekin hänet vietiin, kun Jakorasia ensin oppi luottamaan naapurin, - jota toinen naapurini pitkään aikaa kutsuikin sitten lempinimellä "Kissantappaja"- joka toimitti Jakorasian jonnekin jota vain arvelemme olevan. Kissoilla on taivas.

Hän on siellä kuten tämä toinenkin naapurimme, joka toukokuussa 2011 löytyi koivet ojossa eteisestään. Ambulanssi lähti toimettomana pois ja tilalle tuli mustempi kuljetusauto.

Näin maailma kulkee.

Mutta Kulmalan runoista, niin. Ne ovat jykeviä kuten saamelaisten maisemaansa havaitsevat seidat.

Hyvien runojen kanssa jää keskustelemaan, silloinkin kun niitä ei lue.

Kulmala erottuu joukosta, yksilönä, joka ei tuntuisi mielistelevän mitään erityistä itsestään muuten ääntä pitävää joukkiota, sulautuu joukkoon kuten Isomman Savjapahdan Salamakallio; siellä se on, hiljaa että ukkosetkin sitä arvostavat.

Kun menee Salamakallion juurelle siitä valuu raikasta vettä, kirkasta kuin vuorikristalli, arktisen taivaan raikasta,

tuulee vähän, ilma vaihtuu


Elämä on joskus ihan elettäviä hetkiä

niin ne jäävät historiaan
kuin syksyn lehdet märkään jalkakäytävään

(Juha Kulmala teoksessa Emme ole DODO sivulla 54.

Juha Kulmalan runot antavat uskoa että kannattaa elää.

Hyvät runot ovat sellaisia.

Udmurtia mielessäin

Udmurtit, venäjäksi udmurt, Votjakit; suomalais-ugrilainen permiläiseen ryhmään kuuluva kansa Itä-Venäjällä; 710 000 henkeä. Votjakin kieli, udmurtti, on saanut vaikutteita turkkilaisista kielistä. Udmurtia puhuvia oli 1990-luvun puolivälissä Venäjällä noin 500 000 henkilöä. Lähin sukukieli ovat syrjääni (komi) ja permjakki, joiden puhujia on 1990-luvun puolivälissä yhteensä 350 000 henkilöä. (Netistä.)

Töölön kirjastossa esiteltiin Savukeitaan VOLGA-teos 14.9.2010. En tullut ottaneeksi pockarillani kuvia. (Otin muutaman pitkähkön videopätkän, mutta niiden liittämistä blogiin olen kavahtanut. Eikä lupaakaan ole.)

VOLGA, antologia.
Toimittanut Ville Ropponen.
savukeidas 2010. 272 sivua.

Tulin tilaisuuteen hiukkasen kai myöhässä: Raitsikka häipyi nenuni edestä Pasilasta ja odotin seuraavaa, joka toki tuli.

Kännykän A1-maksuyhteyskin toimi eli istahdin raitsikan penkille ihan laillisesti matkani maksaneena .-)

Volga-antologia esittelee 14 nykykirjailijaa Marista, Mordvasta ja Udmurtiasta.
Runojen lisäksi teoksessa on taustatietoa Volgan mutkan maantieteestä. Tietoiskut palvelevat runoja ja soveltuvat mielestäni hyvin samoihin kansiin. Teoksen tietojen mukaan Volgan perinteisesti suomalais-ugrilaisilla alueilla asustelee pari miljoonaa sukulaistamme: mordvalaisia 844 000, udmurteja 637 000 ja mareja 605 000.

Marinmaasta soisi puhuttavan laajemminkin. Marit (aikaisemmin tšeremissit) on suomalais-volgalainen (volgansuomalainen) kansa Venäjällä. Noin puolet mareista asuu Marin tasavallassa Volgan mutkan tienoilla, ja nykyään heitä asuu vainojen seurauksena myös Baškiriassa, Tatarstanissa, Udmurtiassa sekä Permin aluepiirissä ja Sverdlovskin alueella. Vuonna 1937 Stalinin vainoissa koko mariälymystö murhattiin.

Marit jakautuvat kolmeen ryhmään asuinpaikkansa perusteella. Volgan pohjoispuolella asuvat niittymarit, Volgan etelärannalla vuorimarit, ja itämarit Belajajoen alajuoksulla Baškiriassa. (Lähde: Internet.)

Marien alueella on Suomen lapistakin tuttu joen patoaminen. Valeri Mikor kertoo novellissaan "Ensilumen hehku Sura-joen rannalla" miten Marin alueelle nouseva Tseboksarin sähkölaitospato nostaa veden pintaa niin että Vuori-Marista jää kolmasosa veden alle ja 8000 vuorimarilaista joutuu etsimään itselleen uudet asuinpaikat.

Kirjasta lainaan Udmurtien osastolta sivulta 58, runoilijana Arzami Otsei / Kari Sallamaan suomentamana:

Mustat puhelintolpat unohtavat
syntyneensä puusta.
Enää ne eivät kähise, eivät laula,
eivät löydä ilmasta paikkaansa.
...


Myös seuraavasta runosta haluan lainata pätkän sen alusta; koko runoja ei Suomessa kai oikein suvaittane lainattavaksi tässä Kirjallisuuden Ilmestyskirjan Pedoksi luokitellussa Internetissä?


Ikkunan takana ulvoo, huitoo tuuli,
lasia nuolee pitkällä kielellään
...



Hyllyssämme on myös lisää Udmurtiaa; kansalliseepos Dorvyzy. Sen latasin Lulu.commin bittikaupasta. Säästin postituskulut ja printtasin oopuksen kotonani. Sopii ihan hyvin lukemiseen, nyt lainaan sen loppupuolen Kymmenes laulusta sen kaksi viimeistä riviä (sivulla 107):



Vähitellen poiskuolevi
koko rotu ihmisinehmoisten.



Mihail Hudjakov, Dorvyzy, Udmurttien kansalliseepos.
Toimittajat: Daniil Jasin ja Vasili Vanjusev, suomenkielisessä teoksessa Esa-Jussi Salminen.
Suomennos: Esa-Jussi Salminen & Jorma Vakkuri.
Paino: Lulu.com 2009.

Katso linkkejä:

http://www.lulu.com/product/paperback/dorvyzhy/4361979

http://www.parnasso.fi/kritiikit/2009-12/kulta-aikaa-odottaen/

http://mataleena.blogspot.com/2010/09/marilainen-lehma.html

...

Booktorin afrikkalainen jälkimaku

Savukeitaan tiskiltä kassiini siirtyi vaihtokaupassa (rahaa vastaan kirja) Gabriel Mwènèn kokoelma Ogoundji.

Kustantaja kertoi että tämä Brazzavillen Kongossa vuonna 1926 syntynyt runoilija saapuisi syksyllä Helsingin kirjamessuille. Pari lainausta Gabriel Mwènèn kokoelmasta, otteita:

Tarina alkaa
epäilystä joka kadotti
lupauksen.
Ilman makeaa vettä, räme!
mikä elämä! mikä elämä!

Runot on suomentanut Jyrki Kiiskinen. Kiiskisen esipuheessa Okoundji selostaa kahta kuolemaa, ensimmäinen on fyysinen ja toinen ihmisen lopullista mitätöitymistä.
Gabriel Okoundji kirjoittaa Ampilista joka on kuollut:


Hän on kuollut kuolematta. Hän on poistunut maan päältä liittyäkseen kaikkeuden nimettömiin tomuihin, sammuttamatta ikinä muistoaan, koska minä teen hänet eläväksi hänen ajatustensa avulla.


Upeasti sanottu kuolemisesta.


Yksin,
arkisen yksinäisyyteni äärellä
kuulustelen sieluani,
kun sen on pakko elää maailmassa...


(Tämä on sivulta 18.)





Muistin hyllyssäni kokoelman: African Poetry. Cambridge UP 1966, toimittanut Ulli Beier. Mielestäni olen kirjoittanut siitä jossakin, mutta enää en löytänyt että mitä. Olinkohan siis vain voimakkaasti ajatellut tehdä niin.

Nettimaailmassa bitit unohtuvat, kuolevat.

Käänsin tähän hätiin teoksesta runon: Ede’n Timi

Ede’n Timi oli kuningas Ojun kenraali. Ede’n kaupungissa kenraali Timi toimi lähes itsenäisenä kuninkaana


Valtava kaveri jonka keho peittää muurahaiskeon,
olet sodan täyttämä
koko kehosi, paitsi hampaat, ovat mustia.

Kukaan ei voi estää apinaa
istumasta puun oksalla.

Kukaan ei voi kiistellä valtaistuimesta kanssasi.
Kukaan ei voi yrittää taistella kanssasi.
Joka ravistelee puuta ravistelee itseään.
Me emme yritä estää sinua.
Ayo-pelin siemenet
eivät valita tullessaan tönityksi.
Sinä olet kuten kuolema,
joka poimii ihmisten silmämunat,
sinä olet kuten kypsä hedelmä
joka putoaa lapsen päälle keskiyöllä.

Taistellen rintamalla
sinä piirrät seuraavan taistelukentän.
Jumalani, anna maailmaan rauhaa.
Jos joku tervehtii sinua on vaikeuksissa,
jos joku ei tervehdi sinua on vaikeuksissa
Tuhon tuli on osa matkatavaroistasi
minne vain menetkin.
Tapat vastustajasi lempeästi,
kuten leikataan meloni kahtia.
Kun leopardi tappaa,
sen häntä pyyhkii pehmeästi maata.
Aina kun avaat suusi levälleen
nielet sankarin


Copyright by Yoruba. Tämän draft version käänsi J.T.

Ayo-peli löytyy netistä:
http://www.alephzero.co.uk/demos/ayo/pebbles.htm

Turussa Raunistulan kaupunginosassa maanantaina 19. heinäkuuta 2010

Lajien kilpailu (Timo Hännikäisen kirjasta)

Timo Hännikäinen, Kilpailevan lajin muistomerkki ilmestyi vuonna 2005. Kiitos Savukeitaan teosta on vielä myytävänä. Hankin itselleni kokoelmia lähinnä divareista, joista en tätä Hännikäisen kirjaa tosin löytänyt, vaan Savukeitaan tiskiltä Booktorin divarimessuilta Turun Puutorilta sunnuntaina 18.7.2010.

Lupia kumartelematta lainaan teoksen sivulta 59 vähän näytetekstiä:


Alastonkin ihminen
on pukeutunut vartaloonsa,
ei osaa riisuutua
kuten lehtipuut, luihin asti.

Puiden aistit ovat tarkat
ja aina hereillä:
jään alkaessa sulaa
oksat hikoilevat.


Copyright by Timo Hännikäinen, 2005.




Ja eipä tuohon Anselm Hollon takakansitekstiin oli muuta sanottavaa kuin että: "Cool!".

Mikko Myllylahti, Amerikkalainen yö

Mikko Myllylahti, Amerikkalainen yö ja muita runoja.
Savukeidas 2007

Kirjoitin Mikko Myllylahden esikoiskokoelmasta Autojen kuumat moottorit vanhalla kotisivulla:
http://www.saunalahti.fi/~juhatik/pohdinta/mikmylly.htm

Jostakin syystä tästä amerikkalaisesta yöstä kertominen on jäänyt. Parempi myöhään kuin ei koskaan. Samalla testaan miten blogi sopii tämäntapaiseen kirjoitteluun.

Mikko M. on sitä sukupolvea jolle lauseen loppuihin ei saanut sujauttaa pistettä.

Kuljen alastomana hautausmaan lävitse 
jonne nyrkkeilijät on haudattu 
Potkin soraa & kiroilen 
Muoviset ristit leijuvat viileässä illassa 
puolikuun uhkaavassa valossa 

Hän toki lipsuu tästä säännöstä, ja ihan oikeassa paikkaakin, HANKO (triptyykki) runo 3:

Hiekka leijuu tuulessa.
Elämä hidas ja arvoituksellinen: 
juoda sadetta, odottaa. 

Niinkuin pisteillä tai niiden poisjättämisellä olisi merkitystä. Ei niillä toisaalta mielestäni mitään tekstitaiteellisuuden suuransioristiäkään ansaitse. Kunhan kikkailevat.