Linux ja Ailun talvi

Aikaani on bittitaivaiden avaruus kuluttanut ihan mukavasti: olen asennellut kolmeen koneeseen Xubuntun. (= Linuxin yksi versio.) Tuntuu olevan pahemmin vierastamatta.

Tämä on kokeilu miten Xubuntu (=Linux) soveltuu blogiin. Kuva on Ailun yksi runo:

Aamun noustessa suorana savuna taivaalle
äijän kusi kaartuvana kimalluksena
sihisten pakkaslumeen

copyright: Nils-Aslak Valkeapää


Aihehan on perivanha ja inhimillinen. Olisi se surkeaa jollei maailmassa saisi pissiä suhauttaa lumihankeen.

Siellä typpi lannoittaa ja edistää viimesyksyn lehtien kompostoitumista.

Positiivinen kokemus:

Linux haki auliisti Windows-puolen kovalevyltä tuon kuvan, eikä nikotellut aiheesta. Kiitoksia.

Lassagammi, Skibotn

Kävimme piipahtamassa Skibotnissa. Matkaan meni reilu 'työpäivä', johtuen pysähdyksistä matkan varrella. (Kilpisjärven luontotalon parkkipaikasta päästiin nopeammin; se ei ollut avoinna.)

Pättikkäkosken parkissa vierähti tovi; koski ei ole erityisempi mutta sen yläpuolella on Ailun kotitalo...

Lassagammi, (Lásságámmi), kalliomaja on Ailu Valkeapään itselleen suunnittelema talo Skibotnissa. Ailu ei kuitenkaan ehtinyt siinä pitkään asua koska kuoli...

Koko Skibotnin matkan ajan tuntui että Ailu virnisteli takapeileissä. Skibotnin tien yhdessä levähdyspaikassa oli ensin äksy lauma hyttysiä mutta sitten alkoi tuulla ja hyttyset katosivat. Korvaan kuului kuin Ailu olisi joikanut ne pois. - Kiitos Ailu.

Kalliomaja
ei ole nyt avoinna --
tuuli puhaltaa

Näkymättömäksi muuttunut runoilija

Pilvet kulkevat yönsinisellä taivaalla

Tänä yönä ajattelen hymykuoppiasi
silmiesi naurujuovat

Kuutamon kirkastamat pilvet
ryömivät hitaasti lounaaseen



Sama runoilija kirjoitti myös mm:


Ihmistä minä rakastan
itseäni varsinkin
ja kun kuolen
minä lakkaan näkymästä
eikä luitanikaan löydetä

...

Selvyyden vuoksi; runot eivät ole minun. Bonuksena vielä kokoelman loppupuolelta:

Levitän sormeni vastaanottamaan
auringon viimeiset mäkeälaskevat
säteet suoraan sydämeeni


P.s.
Copyright syistä ilmoitan tekstien oikeudet: Ailu Valkeapää,
julkaisemattomasta kokoelmasta
IHMISTÄ MINÄ RAKASTAN

Kokoelmasta vielä kolme viimeistä:

Varjot kirkastuvat olemasta
meille sinuja

---


Aamun noustessa suorana savuna taivaalle
äijän kusi kaartuvana kimalluksena
sihisten pakkaslumeen

---

Aurinko lämmittää uskovat kirkkoon
On maatamenon aika

Ailu Valkeapää, julkaisematon kokoelma

Olen aika ajoin kaivellut ikivanhoja papereitani. Tänään löysin A5-kokoisen vihkosen, jossa irtolehdillä muutama kymmen koneella kirjoitettuja runoja. Muistan kun sain sen mukaani Pättikästä, Ailulta. Joskus 60-luvun lopulla tai 70-luvun alussa. Ihmettelin että mitä minä näillä teen. Ailu sanoi että vie mennessäsi.
Muuta tarinaa ei ollut. Ailusta kyseen ollen en paljoa kysellyt, ja Ailu kertoi jos kertoi. Ja mistä halusi. Monta tarinaa tuntureista, niiden tuulista ja miten tunturi on kodikas paikka. Hän ei sitä ilmaisua kuitenkaan käyttänyt, kuten siitä missä ihminen elää ja viihtyy ei aina sen isommin uhota. Itsestään selviönä.


Alla kyseisen nipun, nivaskan, tai sanottakoon oikein, runokokoelman yksi runo sen alkupuolelta.




Koko hallussani olevassa kokoelmassa ei ole mitään muuta kuin runojen teksti, kolmeen sikermään lajiteltuina. Ei kirjoittajan nimeä. Tunnistan kuitenkin vieläkin Ailun kirjoituskoneen jäljen tuolta ajalta. Paperi on toivottoman ohutta läpilyöntipaperia. Ailu käytti sellaista.

Ailu oli erinomainen monitaiteilija, Ailu itseasiassa tuli opettaneeksi minuakin valokuvaamaan. Innostuneena tuntureista otin laajoja lattanoita postikorttipanoraamoja, kun Ailu näytti mistä se maisema muodostuu. Totesimme että paikallaan pysyvään valokuvaan on vaikea tavoittaa se liike jota tunturi edustaa.

(Ailu otti myös elävää kuvaa, onkohan ne jossakin tallella?)


Mietin nyt että missä muodossa tuota kokoelmaa IHMISTÄ MINÄ RAKASTAN voisi julkistaa? Saako sitä edes julkistaa ilman tekijän, tai suomentajan lupaa? Mitähän Norjan Kuningaskunnan Saamalaisalueiden itsenäisalueiden kulttuurilaki mahtaa asiasta todeta? Se kai Ailun viimeinen kotouttamispaikka oli.

Alla on Ailu Valkeapään runokoelmasta Kevään yöt niin valoisat sivu 27.
Tämän runokokoelman, Kevään yöt niin valoisat on suomentanut Anneli Rosell. En hämmästyisi jos hän olisi tuon yllä kopsaamani runonkin suomentanut.
Tietoa siitä ei ole.

Ailu Valkeapää, Kevään yöt niin valoisat

Ensimmäiset joutsenet lentävät
sulan ympärillä ennen kuin
laskeutuvat
(Sivulla 60)

Nils-Aslak Valkeapää
Kevään yöt niin valoisat
Kirjayhtymä 1980
suomentanut Anneli Rosell


Päivät kuluvat, kuut ja vuodetkin
Elämän tarkoitus on vain
yhtä tietymättömissä

(Sivulta 22)

Ailusta on vaikea kirjoittaa. Hän liukuu varvikkojen lomaan, ja kun varvut asettuvat hiljaa on tunturissa tuuli, tai pilvet, äänen saa itse ajatella. Siten syntyy joiku, jos on jotain kertomista.

Tuo ylläoleva tuli mieleeni kun olin Ailun kanssa Aatsakursun mökillä. Sielläpäin on yksi pieni järvi, jonka yli sai vedettyä tammukkaverkot narulla; toinen toisella puolen järveä ja pitkällä narulla verkot veteen. Sitten odottelemaan jonkun matkan päässä olevalla tunturimajalla. Kalastukseen tarvitaan siis kaksi ihmistä.


Ja ennen kuin pääsen alkuunkaan
se on jo ohitse

(sivulta 32)


Minä olin siihen aikaa hyvä maastojuoksija, pärjäsin laivaston suunnistuskisoissa hyvin, olin Fregatti Matti Kurjen miehistöstä muistaakseni jopa paras. Ailun kanssa kuljeskeltiin edestakaisin Aatsakursun ja Pättikän väliä eikä ajalla ollut niin väliä. Auringon katuvalot olivat päällä niin että ei ollut yötä eikä päivää. Viidenkymmenen kilometrin tarpominen päivässä (tai yössä, miten vain) ei tehnyt heikkoa. Istuskelimme välillä jos siltä tuntui. Ei se matka vaan turha koheltaminen.

Kerran palatessamme verkonlaskujärveltä Aatsakursun majaan Ailu alkoi edetä. Ei hän juossut, ei loikkinut. Askel vaan alkoi liukua niin että hän alkoi häipyillä pienten koivujen sekaan. Varvikko tuskin kahisi. Ailu käytti lyhytvartisia kevyitä kumisaappaita. Kevyitä. Itselläni taisi olla vankat Nokian Kontiot, en muista. Yritin pysyä perässä mutta minua alkoi hengästyttää, - eikä vaelluksilla kannata itseään uuvuttaa hengästyksiin asti. Pitää olla aina varaa tarpoa parikymmentä kilometriä extraa. Jos vaikka eksyy ja pitää lähteä kotiin. (= silloin Pättikkään.)


Eväslaukku pahalainen
matkaa viivyttää

(Sivulta 27)


Tunsin reitin Aatsakursuun, sitä ennen piti ylittää kapea joki tai uoma. Siinä oli silta. Kun lopulta pääsin majaan Ailun virnisteli majassa ja kahvipannu höyrysi.

Join sitten minäkin Jussa Valkeapään veistämästä kuksasta mustaa kahvia. Resepti on yksinkertaisen nerokas, onnistuu aina: Pannaan kahvipannuun vettä ja poroja niinpaljon kuin siihen sopii. Odotetaan että se kuohahtaa vähän yli ja nautitaan kuumana.

Eväänä oli Jussan savustamaa savulihaa. Kukapa leipää söisi kun on poronlihaa?


Pättikän jälkeen Ailu muutti lopulta Yykeänperälle, Skibotniin, jonne hänelle oli rakennettu hirsitalo jäämeren rannalle. Nimeltään ”Lásságámme. Tromssan lääniin, vuonon rannalle.


Jokusen vuotta sitten hän kuoli.

Jäähtyvillä järvillä
huutelevat vielä hanhet

(Sivulla 42)


Lainaan tästä Ailun runokokoelmasta yhden runon sivulta 28:


Viimeinkin meri
niin vihreä ja avoin.
Lokit kirkuvat ja torailevat

vasta kun kastelen
jalkani vedessä
uskon että pitkä
talvi on päättynyt


Runon suomentanut Anneli Rosell


Ps. Kiitokset Samuel Valkeapäälle Yykeanperän korjatusta tekstitiedosta, korjasin kyseisen kohdan! Minulla oli siinä pieni väärinkäsitys.

Isä Mitro ja Zen ortodoksikirkossa; Nr 177.

Ortodoksien piispainkokous otti Isä Mitrolta pois hänen vakaumuksensa, lähes kansalaisoikeudet. Isä Mitron synti on että hän kokee olevansa eurooppalainen.

Omatuntoni on saanut pahan vamman; emmekö saakaan olla joistakin asioista jotakin mieltä?

Minulla on EU-vaalien ennakkoäänestykseen oikeuttava asiakirja pöydälläni. Tulen käyttämään sen ennenkuin minunkin äänioikeuteni kanonisoidaan väärän politiikan alttarille. Numerohan oli 177.

Tiedoksi minun hirttäjäisiäni tämän vuoksi haluaville: kaulani kaulusnumero on 42.

Salama leiskuu 
piispainkokouksesta --
kypärät päähän!

Lainaus Nils-Aslak Valkeapään runokokoelmasta Kevään yöt niin valoisat


En tiedä miksi toinen puu
on toista suurempi
päivä toista valoisampi

Sydän vain itkee
ihisten tähden
päivästä päivään



Kuuluisa on myöskin Issan Jääpuikko-haiku, suomentanut Tuomas Anhava:

Miksi toinen
jääpuikko on pitempi
kuin toinen?

Haikujen tekemisen vaikeudesta

   1.

  Läntinen tuuli 
  sulattaa lumet -- 
  kenkäni ovat märät.

Lounaista Suomea ja Turkua ajatellen siinä on kevyt epätarkkuus; Turussa tuulee lämpimimmin useimmin lounaasta, toki lännestäkin, mikä tuo lämmintä ilmaa työntäen viileydet itään. Vääjäämätöntä idän politiikkaa. Korjasin sen ja ainoan verbin pehmensin myös:

    2.

   Lounaiset tuulet 
   pehmentävät lumen -- 
   märät kenkäni. 

Haikuissa on alunperin (vuodenaikasanan eli kigo-sanan välttämättömyyden lisäksi) tapana että omaa persoona ei korosteta, ei ainakaan säälin toivossa. Rivi 3 on siis vastoin hyviä tapoja. Eikun rassaamaan sitä, saman tien maiskuttelen muitakin:

   3.

  Lounatuuli 
  pehmentää lunta -- 
  kengät kastuvat.

Rivi 3 voisi mieluimmin olla: "märät kengät". On kyse verbien määrästä haikussa. Sotkeeko liika verbien määrä liikaa. Tuossa muutenkin on verbaaleja elementtejä, sillä sanana lounatuuli on jo liikettä sinällään. Alunperin teksti lepäsi yhden verbin varassa, sulamisen, jota häveliäästi pehmensin. Itse suosin verbeja. Jos vain mahdollista.

Tehdäänpä siis vielä yksi variaatio:

     4.

    Tuulee lounaasta. 
    Lumet sulavat.
    Märät kengät. 

Itse pidän kyllä eniten R3: "Kenkäni kastuvat."

Kenties paras versio on sekoitus noista kaikista, rivi sieltä toinen tuolta ja loppu vaikka kokonaan uusiksi; tästä tämä nimittäin sai alkunsa:

        5. 

       Länsituuli 
       puhaltaa tievan takaa -- 
       Ailu joikaa.

Saamelaisuuden päivä 6.2.

Tänään vietetään saamelaisuuden päivää. Nuorempana vietin pitkiä aikoja Karesuvannossa, Pättikässä. Ailun kanssa kuljimme jonkun kerran Aatsakursuun. Juttelimme, kinastelimme; Ailu oli jo silloin tietoinen maailmanlaajuisesta ihmisyydestä. Käytimme joskus eri termejä. Ailu myös aukoi minulle silmiä valokuvaukseen. Länsimaisena (anteeksi taas Ailu!) ihmisenä otin steriilejä maisemakuvia, joista silti postikorttitehtailija olisi tuskin innostunut. Ailu katsoi asioita niiden sisään, sinne mennen. Maisemaan. Joskus hän mainitsi että haluaa lopulta kadota tunturiin. Niin että häntä ei enää olisi. Hän oli väärässä. Tuntureilta eivät tuulet tyynny. Länsituuli.

Punainen aurinko,
sininen kuu --
lämmin länsituuli

Lopuksi Nils-Aslak Valkeapään teoksesta Kevään yöt niin valoisat
yksi kaksirivinen runo:

Jos huolta halajat
sinulla on koko maailma

Ailu Valkeapää kirjoitti tuossa kirjassaan paljonkin Saamenmaan vapauden puolesta runoja. Myös joikusanoituksia. Ne vaan pitäisi kuulla korvin eikä lukea silmin. Ei ainakaan tylyssä eteläisessä Suomessa.

Saame on suuri, vapaa

(sivulla 41 kyseisessä kirjassa)

Nils-Aslak Valkeapää ja aurinko

Kun se aika tulee
huomaan hiihtäväni
paljon ylemmäs kuin olisi tarpeen
ja kun viimein näen
tunturihuippujen punertuvan
en enää häpeä kieltää
hiihdän ylös
nähdäkseni auringon


Nils-Aslak Valkeapää teoksessa Kevään yöt niin valoisat (Kirjayhtymä 1980) suomentanut Anneli Rosell.

Hallako alkaa panna

Lounais-Suomen syyssateisen päivän jälkeen aukeni taivas auringolle.
Pitkälle iltapäivään lätäköt viipyilevät ja ovat valmiina kastelemaan pikkukengät, jos siihen joku ehdoin tahdoin astuisi.

Illalla
hallan tuoksu
lähentelee litimärkää metsää


Nils-Aslak Valkeapään Kevään yöt niin valoisat kokoelmasta (Kirjayhtymä 1980, suomentanut Anneli Rosell) lainaan seuraavan tekstin:


Sen huomaa vasta jälkeenpäin
kesä on mennyt

Ja millä välin?

Vaikka koettaisi muistutella mieleen
ei osaa sanoa
milloin linnut lakkasivat laulamasta
milloin kesä oli täysi