Lahdessa nykyisin asuva Samuli Lampinen julkaisi uuden kokoelman. Scannasin koko kannen ja siihen lisäsin kokoelman viimeisen runon. Lukematarkkuus ei ollutkaan ihan hyvä, josta syystä sivun 57 scannaus uudelleen.

Runot ovat voimakkaassa harmaudessaan suoraan sieluun meneviä, lähes intiimejä siitä että Samulin äiti kuoli vuonna 2021.

Tulee lukiessa vähän tungetteleva tunne, pitää lukea hiljaa.

Mietin Samulin pitkää runoilijan matkaa, hän on ehtinyt moneen paikkaan tässä maailmassa.

Koskettavin tarina oli julkaisematon matkapalanen Afrikasta reilun 10 tunnin bussimatkasta jonka aikana kuski ei ehtinyt pysähtyä pienellä paussille sopivan puskan kohdalla, vaan piti kärsiä.

Ollessani STTKn hallituksessa mainitsin ongelmasta Tehyn silloiselle puheenjohtajalle, hän tiesi neuvoa että jostain tarvikepuodista saisi jonkinlaisen helpotuspussin, pitää vaan osata kysyä ja löytää.

Fiksuna runoilijana Samuli ei ongelmaa kirjoittanut, ja syyllistynköhän minäkin nyt tökeryyteen kun vihjaan ongelmasta?
Mutta mikä on runoudessa tärkeätä ja oleellista. Tietenkin sanat, joita liitetään peräkkäin ja allekkain, ainakin samalle sivulle.
Niitä lukiessa lukija muodostaa merkityksiä. Oman kokemusmaailmaansa nojautuen.

Tässä maailmassa Isot "Vuoronumerot" tulevat jokaisen kohdalle, joskus, ja usein odottamatta, ikäänkuin kutsumatta ja väärään aikaan.

Samulin äidillä taisi edetä tappava haimakasvain, jonka etenemistä omaiset vieressä seurasivat, henki kurkussa?

Maailma on usein julma?


Näitä tulin miettineeksi kun Kovettu nainen - kokoelmaa lueskelin.
Mietin pitkään että saako näitä toisten murheista oikeastaan lukea, tai saako niistä kirjoittaa edes.


Samuli on taitava runoilija. Uskaltaa vaikka leikata hyvin kasvavaa nurmikkoa.


Nurmikko kasvaa
vaikka ihan kiusallaan
- ihmisen ilot?

Turussa 6.3.2022 Juhani Tikkanen