Kynttilä pöydällä palaa loppuun, eikä se tarkoita enää mitään puuttuvaa subjektia, kipua. Rännit kolisevat vieläkin, vettä valuu - tuuli syö sumua.
(Sivulta 78.) Nämä kaksi kahden rivin pätkää ovat myös haikuja, tavallaan. Kynttilän poltto edustaisi vuodenajoista talvea, puuttuva subjekti nostaa tekstin pois arjesta tai tavallaan laskee sen sinne, arkeen, tavallisen elämän sekaan. Sanana subjekti voisi olla vieras mutta se saa selityksensä, oikeutuksensa loppusanasta; kipua.
Otin Hinkkasen kirjan yöpöydälleni ja ajettelin että nytpäs lukaisen häntä kunnes uni tulee simmuun. Luin kirjan loppuun ja mietin vielä lukuvalon mustuttua runo-asioita. Hinkkasen luki viihtyisesti, teksti veti mukanaan, olin mukana, etsin Gorbaa, oliko Gorba mukana jäi sivuseikaksi; annoin Hinkkasen viedä mukanaan. Tai ollakseni rehellinen kirja vei minua mukanaan.
Siis ainakin minun kohdallani ihan käypä runokokoelma.
HAAPSALU August 2003 Valge daami, hapantunut inkarnaatio kirkontornissa, vieläkö olet siellä? Mitä kuuluu nyt, vaba Euroopa?(Sivulla 27.) Enpä kerro omasta Haapsalun matkastamme, silloin siellä liehui punalippu ja valuuttana oli suomalaisille edullinen rubla. En kerro enempää siitäkään että kävimme ravintolassa syömässä. En muistanut mitä venäläinen ruokaryyppi tarkoittaa ja tilasin sellaiset. Kolmas seurueestamme ajoi autoa; njet vodkuu! Vaimoni otti sivistyneesti fingerporilaisen. Minulle jäi loput. Koko pullosta. Yksin. Minäpä nuukana ihmisenä join sen, ruokaryypin.
Ja tuon valkean daamin minä kyllä arvelen silloin nähneeni. Siellä hän haamuili iloisina vilkkuvien silmäripsieni katveessa. Vai oliko se kuitenkin vaimoni, joka huolehtivana minusta huolehti?
Kaarinan kunta aloitti esikoisrunokokoelmien kustantamisen vuonna 1994. Silloin sen voitti Ulvilalainen Jukka Hannula. Vuonna 1996 palkinnon voitti Ilkka Koponen, ilmoitti kotipaikakseen Kuopion vaikka asui Turun Ylioppilaskylässä vuosikaudet. (Myönnän että Ilkan Kallavesj-runo sai tämmöisen kyynisenkin runoilijan sisällä tunteita vipajamaan.)
Tästä, näiden omenapuiden alta ovat edeltäjänikin lähteneet. Vannottuaan taistelevansa loppuun asti ja vuodattavansa verta ruusun puolesta.(Lauri Hinkkanen sivulla 42.) En ryhdy asettelemaan Hinkkasta runoilijana erityisiin runolaaturyhmiin, eikös se riitä että hänen runojaan on mukava lukea, ja että ainakin minä ne ymmärrän, ja että sanottavaa on eikä sen laatuun kenelläkään pitäisi olla mukisemista.
Hän, joka halusi akasiapuut täyteen kukkaan ja linnut, tunteiden kiivauden sekä hurmion elämää kohtaan, hänet näin valonheittäjien loisteessa lentokoneen portailla Moskovassa. Mihail Gorbatshov myöhäisenä elokuun iltana. Pian talvi on taas, kaduilla kuollut tuuli.(Hinkkanen sivulla 15-16.)
Hei, Mihail Gorbatšov, sinulle on Kaarinasta ilmestynyt kirje!
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti