Pekka Kejonen
Muotokuvia mustissa
WSOY 2002
Sain kirjan viikolla Turusta, kirjakaupan poistomyynnistä. 2€. En ollut tämän kirjan ilmestymistä havainnut aikaisemmin; tällä tavalla se on ikään kuin lämpimäinen kuin mummon hellalla kypsentämä sultsina.
Teos on kuin Internetistä blogipäiväkirjan printattu paperinen versio. Sopivasti löysä, usein nettikirjoitustyyliin lauseen ja kirjoittajan kirjoitushengityksen vaatimia lähes turhia sanoja, rivejä.
Mutta mistä muusta Jazz-jameihinkaan syntyy läpi koko yön kestävä syke, muusta kuin toinen toisensa jälkeen löytyvä sävel vaikka aina ei uutta sanottavaa välttämättä olisikaan. Ja pitäähän päiväkirjassa sekin joskus sanoa, että länsirintamalta ei tänäänkään kuulu mitään uutta. Kun nettiyhteydet pätkivät.
Kuin talo täynnä
irlantilaisia runoilijoita.
Ja oven takana lauma
heidän ymmärtäjiään.
Jazzia koko Pekka Kejonen.
Mustaan kanteen synkistelty kovakuorinen teos olisi miellyttänyt enemmän pehmeäkantisena nidoksena. Viiltävänkovat jäykkäkannet ovat vihamielisiä. Epäystävällisiä. Joilta ei uskalla kysyä että saako heitä vähän aukoa, että lukisin vähän. Tyly pakkaus.
Vasta arkussa asetut
oikeaan muotoosi.
Mutta näin on kaupalliset kustantajat ja ostava lukijakunta arvonrakennuksissaan päätynyt.
Teksti on Kejosta, paikoin omaa erinomaisuuttaan pönkittävä, etukäteen jälkiviisas, ja paikoin viiltävän rehellinen. Kuin vahingossa tekstiin salakuljettuu paljastuksia, totuuksia joista ei yleensä niin välitettäisikään. Mutta ei niin ettäkö se tekstiä heikentäisi; ilman niitä teosta tuskin viitsisi kahlata lainkaan.
Mikä on runon nimi? –
että näkee naapuriseinän talon ensi kertaa.
Tuo lainaus taisi tosin olla Kaivopuiston runoilijan. Kaivopuisto on taas Turusta katsottuna välipysäkki matkalla Siperiaan.
Pelkään,
että talvi nousee minuun
kantapäistä
kun hengitän liian syvään.
(Kejosen teoksesta
Talvipäivänseisaus vuodelta 1998.)
Kejonen on kirjailija. Hän asuu lähellä Tamperetta, Vilppulassa. (Missä Turusta katsottuna Toijalan takamaastossa on tämä Vilppula?)
Aikaisemmin Kejonen asui Tenon varrella. Kesäkuussa ajelin Nuorpiniemen ohitse matkallani taas kerran kurkkaamaan Vuoreijan rannalta sitä Jäämeren aavaa jonne sukellusvene Kursk eräänä vuonna minun syntymäpäivänäni pohjaan laskeutui.
Nuorpiniemi ei ole sieltä kaukana, ei edes yhden bensatankillisen rupeaman päässä. Turku on vähän kauempana, tankkiin saa lirutella parikin kertaa menolientä. (BP.lle tulolientä.)
Kejosen päiväkirjan ydintä (minun itsekeskeisen mieleni mukaan) ovat siihen ripotellut runot. Niitä löytyy reilut 50 erilaista, eli ihan kelvollisen runokokoelman verran. Kursiivillä erikseen lainatut kohdat ovat niitä. Lainattu ilman kenenkään lupaa.
Ja nyt tähtiä naimaan,
oli tavoitteesi.
Minä katselen taivaan kuuta
ja kuulostelen,
kuinka koetat jyystää sitä
takaapäin.
(Tuo on kirjoitettu kun Gregory Corso kuoli. Corson kuuluisin ja paras runo, The Bomb, lienee muuten vieläkin suomentamatta?)
Jos Kejonen olisi kirjoittanut tekstinsä Blogiin ja linkannut monet asiaviitteensä hypertekstiksi linkkiviittein, niin koosteen lukemiseen olisi mennyt enemmän aikaa mitä sen kahlaamiseen nyt sujui. Välillä tosin varpaani eivät yltäneet pohjaan; pettävän rauhallisen oloisena virtaava Teno on myös tarvittaessa syvä. Siinä virtaava vesi ei ole tarkoitettu pelkäksi ohivilahtavaksi maininnaksi.
Veden nousu
ei muuta rannan kivien määrää.
En silti suostu vieläkään uskomaan että Ukko Nooa aikoinaan pelasti hyttysetkin ihan vaan pelastaakseen tämän maailman. Mokoma avomerikippari joka löysi koko tiettävän maailman ainoan karin. Ararat-vuoren. Ja toinen maineikas navigaattori joka löysi Intian.
Näitä pohtiessani on hyvä selata rehellisen egoistista päiväkirjaa. Ihan uutta, vasta kahdeksan vuotta sitten ilmestynyt.
Virta vie sateen äänen.
Pisaran muisto pensaissa.
Turussa Raunistulan kaupunginosassa, vain muutama kortteli siitä missä Kaarlo Isotalo, aikoinaan ”Turun ainoa kirjailija” asusteli.
Juhannuksen aatonaattona vuonna 2010.
Juhani Tikkanen
runoilija
Tekstit
