Kiiltomato.net julkaisi
Ville Hytösen kirjasta
Idän musta joutsen (Tammi 2009) arvostelun. (Kriitikkona Sarianne Kankkunen.)
http://www.kiiltomato.net/?rcat=Kotimainen+runous&rid=1797Sarianne Kankkunen on perehtynyt teokseen, ja siitä tällä kertaa sen enempää; itse en ole mistään divarista kyseistä Villen kirjaa vielä löytänyt. Turun kirjastothan lähes lopettavat uusien kirjojen hankkimisen, jotta riittää rahaa Kulttuuripääkaupunki 2011-hankkeen harmonikkakilpailuille ym korkeasivistykselle.
Sarianne Kankkusen jutun lopussa oli kokoelma oivallisia linkkejä. Niistäkin kiitokseni!
Miten julkaistu teos asettuu tekijänsä profiiliin, ympäristön kulttuurikeskusteluun?
Olisiko Anna Halmkronan nuorena lopahtanut runotuotanto pitänyt ottaa huomioon Hytösen vuonna 2009 ilmestyneen kirjan käsittelyssä.
Tuskin; yksittäisen teoksen arvostelu on nimenomaan sen kyseisen kohteen ottamista erikseen alttarille, pöyhiä vain sitä. Toki parhaat arvostelut ovat esseitä missä huomioidaan laajemmin ympäröivää kulttuurikenttää. Niiden tekeminen vaatii aikaa ja tänäpäivänä ajankäytön korvaaminen jotenkin on ongelma sinänsä. Eli rahalla, kirjoituspalkkiolla. Julkaistusta teoksesta eniten kai kähmii kirjakauppalaitos.
Jos kirjailija saisi periä valmistelutyöstään edes minipalkkaa, niin maailmantalous ilmeisesti kohentuisi. Kirjailijat julkaistessaan ensimmäisen teoksensa ovat sitä eri tavoilla valmistelleet. Mutta kuka suostuisi maksajaksi.
Mietin miten blogeissa etukäteen tietoisuutta saaneet runoilijat asettuvat viralliseen julkaistujen runoilijoiden rintamaan. Niin ettäkö blogeissa tai erilaisissa sähelöissä julkaistut tekstit eivät ole julkaistuja?
Kts sähöle
http://juhanitikkanen.blogspot.com/2009/04/sahkoinen-lehti-sahole.html Tietenkin ne ovat julkisia, julkaistuja. Pysyvät hengissä sen ajan mitä elektromagneettinen muisti pysyy ehyenä ja koossa. Minkä paperi toisaalla pysyy koossa, eikä meren yli tuleva sotaväki niitä polta hiilidioksidiksi ja muiksi maapallon alkuaineiksi.
Selvää lienee että runoilija voi olla Runoilija vaikka ei olisi julkaissut paperilla mitään. Selvää on yhtähyvin myös, että pehmennetyn ja värjätyn vasikannahkaisiin kansiin sidotun ruokokoelman kirjana julkaissut ei sitä sitten kuitenkaan välttämättä ole. Haen tässä ääripään esimerkkejä. Suurin osa kustantamoiden kirjoista saavat julkisuutta, eritoten sen takia että sanoma- ja aikauslehtitalot omistavat kustantamoita ja talojen sisällä tietenkin käynnistellään myynti- ja julkisuuskampanjoita. Sitähän jo optioiden maksimointiosinkoja janoavat pääomien omistajatkin edellyttävät.
Sähöle-tyyppinen julkistus ja keskustelu asioista yleistyy huimaa vauhtia. Ilman sähelöitä minä en olisi päässyt mitenkään perille aikaisemmin minulta pieneen katveeseen jäänyttä runouden aluetta, eli Amerikan runoutta. Selaamalla nettiä olen saanut vankkoja otteita ja selostuksia ja paljastavia keskusteluja siellä julkaistuista kirjoista. Ne ovat saaneet minut tilaamaan muutaman kiinnostavamman runoteoksen Amazonin erittäin luotettavan palvelun kautta. Viimeisimpänä Ron Sillimanin the Alphabet, ja Nortonin American Hybrid - antologian. Postiin on tulossa viimeisin lähetys, josta kenties aikanaan myöhemmin.
Esimerkiksi tuhatsivuinen the Alphabet asettuu minun mielessäni ainakin sikäläiseen tekstihistoriaansa paljolti Internetistä se sen sähelöistä kaivelemani aineistoon nähden. Kielen hiljainen muunnos, merkityksien kehitys, lauseiden muokkaantuminen jne. Se ei aina ole suuri matka vaan järjestykseen entropian tapaan kuitenkin asettuva kehittynyt kaaos. Usein saan valaistuksen tunteen; jee, tämänhän jo Ezra-setä aloitti jättäessään Canto LXXIII italiankieliseksi.
Ei pelkästään yhden runoilijan, vaan koko ympärillä kehittyvän runouden tuotteet vaikuttavat kaikkeen, antavat tukipisteitä, viitteitä, jatkavat lukijan sisässä (toivottavasti) alkanutta keskustelua. Runouden tapana on usein sukeltaa hyvinkin kauas menneisyyteen. Kuten Pound haki Canton avauksen Dantelta ja Homeroksen Odysseys-runoelmasta.
http://www.saunalahti.fi/~juhatik/eksynyt/pound.htm Anna Halmkronan lyhyeksi jäänyt runoilijan ura on tärkeä. Ja se pitäisi lukea ennenkuin lukee Hytösen
Idän musta joutsen - teoksen.
Maailman kulttuurissa on nähty mitä tapahtuu kun ei tiedetä tai välitetä mitä muualla tapahtuu. Pahimpana esimerkkinä 9.11 - tapaus; toiselta puolelta maailmaa täysin erilaiseksi ajatusarvoissaan kehittynyt kulttuuri tulee, näkee Manhattanilla kaksi taivaisiin sojottavaa rumaa kantikasta laatikkoa, tökkäävät siihen lentokoneen avustuksella sormensa, ja hupsista: sekasortoahan siitä syntyi.
Mutta miksi Anna Halmkrona käväisi runomaailman parrasvaloissa? Mikä sen ilmiön takana on? Että runoilija häpeää omaa itseään. Suojelee omaa nahkaansa. Siitähän on esimerkkejä kirjallisuudessa? Minusta Anna Halmkrona pitää ottaa sellaisenaan, ilmestyneenä runokokoelmana. Paperisena hän elää; yrittäkööt vaikka kuinka häntä noitaroviolla kärventää.
Mutta viime kädessä, että Anna Halmkrona on saatavissa Internetin eräiden mielestä Ilmestyskirjan Pedon kidasta, demokraattisesti, asuinpaikasta riippumatta, tekee Anna Halmkronasta mahdollisesti merkittävän runoilijan; hänen teoksensa on helppo ottaa referaatteihin ja keskusteluihin. Milloin tahansa; oli kirjakauppa auki sunnuntaina aamuyöllä, tai sulki.
Toki vain siellä minne laajakaista ulottaa lonkeronsa ja lukijalla on laajakaista käytössään.
Kiiltomato.netissä oli joskus kommentti-osasto. Tosin sinne tuli usein nimimerkkien suojassa usein kaunaisten ihmisten tekstitaiteen näytteitä, mutta nyt en sitä enää löytänyt. Keskustelua pitää maailmassa käydä vaikka vastassa olisikin idiootteja.
"Kun keskustelet idiootin kanssa, pidä varasi että se et ole sinä."
Saa tähän silti kommentin antaa.
Tekstit
