keskiviikko 6. marraskuuta 2013

Kristian Huuhtanen, huoneet

hiljaisuus on yksin sinun,

      pelkäät että se on tyhjä.



(Kokoelman HUONEET SYNNYTTÄVÄT HUONEITA sivulta 67 lopusta.)



Tätä Huuhtasen kirjaa huomasin odottaneeni jonkin aikaa. Tietoisuutena on ollut että Mr. Huuhtanen on ollut runoilija jo muutaman vuoden.

Miksi joskus kokoelman ilmestyminen antaa odottaa itseään. Ken tiennee, sattumat kiertänevät risteyksissä ympyrää. Toisinaan oivalliselta näyttävä julkaisutie ei johdakaan perille, eikä tiellä ole sallittua tehdä uukkaria ?-(


Rullaat panosta
suuremman itseään: kuin jokainen akti
olisi viimeisesi, jokainen työntö
karkottaisi kuoleman kauemmas.

(Sivulta 11.)

Kokoelmaa lukiessa tuli olo kuin istuisi runouspuiston penkillä ja ohitse laukkaisi runojalkoihin pukeutunut verkkarikoipirivistö. Seistä siinä lehtiä kasvavan puun juurella, lehtiä kääntyy tuulen mukana näkyville hakemaan valoa. Kuuluu ääntä kun lukee rivin, toisen. Runojalat hölkkäävät hiekkapoluilla. Kun kumartuu kuuntelemaan lenkkitossun irtonaisia nauhoja erottaa ruohikon muodostuvan maukkaista korsista.



en enää
toivota sinua helvettiin, koskaan ei voi tietää
kenet missäkin tapaa.


(sivulta 12.)

Huuhtanen on lukenut merkittävän määrän tekstejä. Hän on käsitellyt niitä maistellen sulatellen blogissaan.

Huuhtanen on itse analyyttinen lukija. Mitä pätevä lukija kokee kun hän ryhtyy itse julkaisemaan tekstejä.

Haittaavatko alitajuntaa ne riman yli tai ali hyppelyt, joita toisten teksteistä joskus löytynee?




Kuinka moni lukija lukee kirjoja sivusilmällä kuunnellen, kuulematta mitä teksti kuiskii.

Kuin kaivaisi kutisevaa korvaa, kuulisi topsipuikon pehmeän kosketuksen. Luulleen että se on se teksti. Joskus voinee ollakin? Puhdasta ääntä, häiritsee muita ajatuksia jos niitä nyt edes aina kaikilla lieneekään.



Teoksen fonttikoko lähestyy nk. lukukelvotonta. Ilmeisesti Huuhtasen käyttämät pitkät rivit ovat vaatineet fontin pienentämisen?

Olisiko rivien katkonnat nyt niin järisyttävän kauheita olleet? Ja että runo jatkuu toiselle riville, miksei kolmannellekin. :_)

Teksti syventyy, tarkentuu kun sen lukee muutamaan kertaan. Pitkä matka, jonka tiekartta on huolella laadittu. Kaikki mutkat otettu huomioon. Pysytään mukana. Jos oja löytyy niin siellä on virkistävä käydä, vaikkapa vilvoittelemassa?

Ei kai tässä enempää tohdi selitellä?


nimi joka on lintu on tuuli on hiukset jotka eivät ala eivätkä lopu


(sivulta 35.)

Kristien Huuhtanen
HUONEET SYNNYTTÄVÄT HUONEITA
Sanasato 2013, 80 sivua.



2 kommenttia:

Ripsa kirjoitti...

Minulla on jalka ylhäällä kun sattuu sateella ja mm. Kristianin kirja vieressä.

Tykkäsin siitä sen takia, että sen voi todella lukea uudestaan moneenkin kertaan ja koko ajan löytyy jotain uutta.

Hassua jollain lailla on se, että sen vieressä on Anselm Hollon Finite Continued ja kirjat viihtyvät päässäni samanaikaisesti.Hollon opus on vuodelta 1980! Mutta Kristianin blogista näkee että hän miettii muita runoilijoita, niin kuin nyt viimeksi Seilosta.

Juhani Tikkanen kirjoitti...

Samaa mieltä Kristianista. Ja tuosta Anselmistakin. Olin kerran häneen yhteydessä (silloin hän asui Wight-saarella, olikohan niin). Meillä oli joku Lapin yliperään sijoittuva tekstiajatus jolle ajattelimme Anselmin englannintavan sen. Mutta hommasta ei jostain syystä tullutkaan mitään. Toinen osapuoli ja ajatuksen ideana oli Ailu Valkeapää. Anselm oli toki valmis. Mihinkähän sekin projekti lässähti, en muista. Yhtä tekstiä veivattiin, siitä piti tehdä kuunnelma. Mutta eipä tehty. Tekstissä oli muistaakseni voimakasta vaikutusta Sandemoselta. Hiljalleen Ailu rupesi puuhaamaan sitä mitä parhaiten (toiseksi parhaiten?) osasi eli joikailemaan. Minun seilaukseni myös aiheuttivat sen että emme tavanneet edes vuosittain, sitten lopulta emme vuosikausiin. Ja sitten Ailu kuolikin. Välillä en tiennyt menikö joulukortit Pättikän osoitteella perillekään.

Huuhtasen otteista muuten tykkään, olisi saanut julkaista aikaisemminkin jo.