sunnuntai 10. marraskuuta 2013

Mutta Kivirivit

En pidä siitä, kuinka runoutta kirjoitetaan. sanoo Harry Salmenniemi vuonna 2013.




Sateenvarjon ja kuulakärkikynän kohtaaminen kangaskassissa. Siniset silmät, musta tukka. Pidän itseäni kädestä, silitän vatsaani, syön suklaata, peittelen varpaani uneen.


Sivulta 46, teoksesta: Harry Salmenniemi, Kivirivit, Otava 2013, 64 sivua. Kansi: Markus Pyörälä.




Kokoelman runot on tungettu suorakaiteisesti tasapaksusti sivuille. Pitkiä sanoja ei ole taiteltu tavuviivoilla. Näin tekstin oikea reuna on matkinut pohjoisen kynttiläkuusen suoraviivaisuuteen tavoittelevaa pituuskasvua.

Harry Salmenniemi kirjoittaa jäntevästi, löysästi, niin että sanoista paisuu suuhun mahtuva maistuva lause.

Lukeminen vaatii keskittymistä, tuleeko seuraavassa lauseessa uutta olennaista, joka on nieltävä, hyväksyttävä.

Kiviriviä ei voi silti väittää raskaslukuiseksi, puuduttavaksi. Kyllä lukemisen kestää kun pääsee ensin alkuun. Tietenkin minäkin luin kokoelmaa lopusta alkuun, hompsin välillä muutaman sivun etukäteen ja peruutin. Lopulta olin nuoleskellut teoksen muutamaan kertaan ja se alkoi hahmottua mielikuviini.

Ei tullut hiki, päinvastoin, raikas olo.



Rakastettuni huulten asento, kun hän ääntää huolellisesti sanan penis. s 44.

Desinfioin käteni. sivulla 39.



Mutta-sanan syvin olemus?


Minun mielestäni ”mutta” usein latistaa lauseesta jotakin pois. Mutta yhdistää kaksi itsenäisyyden ansaitsevaa lausetta tasapaksuksi, yhdessä eteenpäin – lauseeksi. ?-?

Esimerkiksi sivulla 35: Saman musiikin aikana on miellyttävää masturboida mutta kiusallista rakastella. Saman musiikin aikana voi siis sekä masturboida ja ei ihan mukavaa samanaikaisesti rakastella ?-)

Rakastelun eri asentoihin on sodanjälkeisen eroottisen vapauden myötä opittu tuhat ja yksi erilaista innostavaa tapaa rakastella, mutta eikös masturbaatio variaatioineen ole yksi niistä monista tavoista.

Eksyinkö, eli kompastuinkohan nyt. Anteeksi.


Sanana ”mutta” on pehmeä. Sen kuultuaan kuulija-lukija herkistynee: nytpä seuraa lauseessa käänne eli ylläri. Herätyssana?





Aika usein huomaan pysähtyväni roikkumaan runojen lauserakenteisiin, tarraamalla usein kiinni rivinvaihtoon, kaikki ovat tärkeitä lyhyissä teksteissä jotka usein ovat siis runoja. Kuka lohduttaisi runoja itseään.

Usein nykyiset nuoret runoilijat (kuka on nuori?) ilakoivat lauserakenteilla, katkoen lauseita, copy & pastella osin randomoidusti lukijaa härnäten, näyttäen että runoilija osaa lannistaa kielen. Usein tuloksena toki onkin reipasta säpinää.

Loogisuudesta kannattaako viis veisata. Sitä tikulla silmään joka puukolla vuolee.

Ja ei kai enää runojen enää tarvitse olla veisattavissa virsinä, tavujalkojen hillityssa ja hallitussa tussuttelussa.

Järjestystä runouden leikkikamariin? Järjestyksessä = in Order englanniksi, ja merenkulkuterminä Order on käsky kapteenille että minne seuraavaksi laivansa keulan työntää. :-)


Mutta tuskin Harry Salmenniemi ihan tälläisiä ajatuksia lukijoidensa käskee pohtia? Ja milloin ylipäätään kenenkään kirjoittajan ajatukset runoista lukijoille asti siirtyvät.


Yksinkertaiset proosalauseet lienevät vähän tietenkin eri asia.


Ja toki runojen lukijoilla saa olla (väärin)käsityksiä ympäröivästä elämästämme.


Mitäpä näitä miettimään, Harryn Kivirivit on kunnollista tekstiä. Runoutta.

Saa riittää. Hyvillä runoilla on ainakin minulla taipumus käynnistää tekstinkirjoituspaineita, ajatuksia joita pitää ruveta purkamaan.

Onko näin syntyneen tekstin copyright siis Harry Salmenniemen?




Teki välillä halu panna tähän yksi kuva. Runoissa jos on viittaus luontoon niin runo tulee sillä lailla ihmistä lähemmäksi. Kuten haiku on haiku oikeasti vasta kun siinä on palanen luontoa.


Harry Salmenniemen Kivirivit ovat yhteen pötköön ladottuja, ikäänkuin viestisi olevansa lyhyehkö proosapala.

Alkuhan kivirivikokoelmassa on, keskikohtia löytyy ja sitten teksti loppuu.

Proosan yliopistollinen määritelmä; kuka sen tulkitsee. Lauseet ovat ymmärrettävää kieltä.

Paikoin niiden lukeminen oli keskimäärin ihan hupaisaa. Viihtyisää. Tyydytti haasteita joita runouden pitääkin lukijalleen sälyttää.

Joku välillä epäilytti, että mättääkö tässä nyt joku juju. Sekö että rivijonoista olisi toivonut hengittävänsä välillä tyhjän rivivälin. Minkä viestin se tyhjä rivi olisi väliin kiljunut, huutanut suoraa kurkkua. Nyt oli tyyntä ja rauhaisaa?

Ja mitä nimi KIVIRIVIT pitää salattuna tavaraselosteena?
  
Kiviä riveissä,
ojennuksessa. Nuhteessa? 
  
Luulenpa että olen selostanut pääosin mitä mieleeni nousi.

Kivityömiehen annos, kuten edesmennyt runoilija Ilkka Koponen sanoi.

Kauan sitten.



Turussa aamuyöllä pieni sade ropsautti peltiseen ikkunalautaan. Heräsin mutta en herännyt. Käänsin kai vaan onnellisena kylkeä että ikkunan läpi sade koputteli, rupatteli.

Unen läpi tuli keskenjääneitä ajatuksia. Onko maailma valmis. Kivetty valmiiksi.


Raunistulassa, Pari korttelia Aurajoesta, marraskuu kiertyy rullalle, siihen tulee talvi ja asettaa lumiset ajatuksensa.

Taikka joko se kasvihuone lämpeni että ei enää lunta?


Tikkis

Alla vielä yksi kuva kevennykseksi:



Ei kommentteja: