lauantai 28. helmikuuta 2009

Kalevalan päivä ja Haavikon Bysantti


Hae esille verta lypsävä kivi, heitä se tuleen.
Se on tataarin synnyttäjä, verta lypsävä kivi.
Maailmassa täytyy olla jossain kivi
joka lypsää verta.
Kivi sen täytyy olla, verta lypsävä,
tataarin synnyttäjä.

Ote Paavo Haavikon Kaksikymmentä ja yksi kokoelmasta (Otava 1974) runosta 29.

Hannes Sihvo julkaisi vuonna 1980 tutkielman Soutu Bysanttiin, Paavo Haavikon metodin ja maailmankuvan tarkastelua (SKS 1980.)

Haavikko harrasti Bysanttia, sinne nämä 20 soutajaa ja yksi perämieskin purjehtivat.
Purjehdus on sukellus Odysseuksen vanavesiin, sekä Kalevalan onkimaille, historiaamme joka paikoin on syvä kuin ennen jääkautta käytössä olleet luolat, ja uudempaa ainesta, kuin vaikkapa Turussa gryndereiden tulevaan käyttöön säästetty joenvarsitontti Koroisten niemessä. (Kts. kuvaa ylinnä.)

Sillä se mikä on rakentamaton nyt lahjoitettakoon joskus jollekin joka sitä halajaa. (Turkulainen mantra.)

Koska niemellä on turkulaiseen tapaan savipohja, niin kustannettakoon kaupunkilaisten varoilla tuleville rakennuksille ensin tukeva perustus, ja ilmaiset parkkipaikat, tietenkin. Lähellä ei ole edes sivukirjastoja gryndereitä ja heidän kätyreitään kiusaamassa.

Haavikon henkilöistä Mustakulli oli turkulaisia. Vielä vuonna 1599 mainitaan senniminen talo Turun tuomiokirkon veroluettelossa.

Haavikon Rauta-aika on vankimmin Kalevalan henkeen sidottu, osin sitä itseään. Kaikkia Haavikon runotutkimuksia ei ole kaivauksin todistettu, mutta kuka sanoo etteikö Suomesta purjehdittu Bysanttiin. Ja takaisin.

Minä ennen purjehtisin Niilin ylös saakka ja löytäisin
sen lähteet,
niin saan toivoa mitä tahdon,
niin saan pyytää keisarilta mitä tahdon.
Kun vain tahdon.
Hän antaa minulle nimeksi Lähteittenlöytäjä
eikä kysy minun nimeäni.
Hän sanoo että sinä olet löytänyt Niilin lähteet
eikä kysy mitä olen tehnyt ennen.

(Haavikko, Kaksikymmentä ja yksi, runosta 9.)

Haavikon tapa toistella lauserakennelmiaan on kuin uusKalevalasta, sen perimää. Minua se on viehättänyt niin kauan kuin mitä Haavikkoa olen lukenut. Se lyö korville sitä rönsyilyn paheksuntaa että pitää olla taloudellinen, ja käyttää vain senverran sanoja että asia tulee sanotuksi.

Sen takia Haavikko on niin mainio.

Haikuissa on tapana usein jättää osa asioista sanomatta. Lukija saa itse rakentaa puuttuvat rivinvälit omaksi ilokseen, omaksi viisaudekseen.

Sen takia haikut ovat niin mainioita.

Kalevala sanoo lähes kaiken kahteen kertaan, siten dementikkokin pysyy juonessa mukana.

Sen takia Kalevala on niin mainio.

Hyvää Kalevalan päivää.

Label: Bysantti, Kalevala

perjantai 27. helmikuuta 2009


kuka peruutti
kevään aikaisen tulon -
raakkuva varis

keskiviikko 25. helmikuuta 2009

Sulkemisaika --
olen valmis katsomaan
uutta kuuta!

Luminen polku helmikuussa

Turussa on muutaman päivän kestänyt pienen lumen aika. Siihen pitää heti käydä jättämässä jäljet. Ihminen kenkänsä, koirat omansa, keltaiset. Tällä polulla ei koiran viestejä erotu.

Luminen polku --
eikä kukkivaa kukkaa
poimittavaksi

Lumisesta polusta, lumesta ylipäätään pitäisi joskus kerätä aiheita yhteen paikkaan, tässä eräs Bill Kenneyn hieno haiku:


lumihiutaleita
rastas lentää
puulta puulle

Pelkistetty kuva, puita on useita, mutta vain yksi rastas. Maisema muodostuu lumihiutaleista. (Copyright Bill Kenney 2006, suom. j.t.) Tein seuraavan pari vuotta myöhemmin, enkä tietoisesti muistanut Bill Kenneyn tekstiä:


luminen polku --
harakka lehtää yhdestä puusta
toiseen puuhun.


Wallace Stevensin runo Kolmetoista tapaa katsella mustarastasta muistuu myös mieleen:

Kahdenkymmenen lumisen vuoren joukossa
ainoa liikkuva asia
oli mustarastaan silmät

Copyright Wallace Stevens, suom. J. T.)

Kts myös harakka & mustarastas:

http://juhanitikkanen.blogspot.com/2008/11/tyyntynytt-lunta-tuulten-jlkeen.html

tiistai 24. helmikuuta 2009

Rännit tippuvat taas





Pakkasella
rännistä valuu
auringon sulattamaa vettä

maanantai 23. helmikuuta 2009

Shiki Kukai Haikuja

Englanniksi löytyy tuhansia haikuja eri sivuilta. Eräs pisimpään haikuja internetissä julkaissut sivusto on Shiki Team. URL alla. Tammikuussa oli erikoisaiheinen ("Toku") kilpailu. Kilpailu julistettiin englanninkielisen haikuilun uranuurtajan William J. Higginson.in muistoksi. Voittaja sai lentolipun Japaniin. Sen sai puolalainen Dorota Pyra, esikoulun opettaja Danzigista. Osallistuneita haikuja oli yli 700, ja ne kaikki löytyvät alla olevasta osoitteesta.

Tällä haikulla siis ansaitsi lentolipun Japaniin:

whiteness
the water falls
into its sound

copyright Dorota Pyra (67 pistettä)

Suomennettuna vaikkapa näin:
valkeus 
vesi putoaa 
omaan ääneensä
Raadin valinta on hieno; haikussa riittää pohdintaa moneksikin lukukerraksi. Rivi 1 voisi olla myös valkoisuus, mutta valkeus maistuu minusta nyt paremmalta? Ensin tulee tietenkin muistuma Bashoon veden äänestä. Mutta sammakko puuttuu, ja muutakin. Kun olin pariin kertaan lukenut haikun niin aina palasin ekariviin, mitä aloituksen valkeus tuo veden ääneen johon vesi putoaa? Mielestäni oivallinen haiku.

Toinen yli 700 haikun joukosta poimimani on arviolta sijalle 180 sijoittunut Bruce Kennedyn haiku:

white clouds come and go --
yet what color
is the wind?

copyright Bruce Kennedy (sai kuusi pistettä.)
Suomennoksesta tulee vaikeuksia tavujen kanssa:
Valkoiset pilvet 
tulevat ja menevät -- 
entä minkä värinen on tuuli? 
Mainittakoon että yli 300 haikua ei sijoittunut pisteille lainkaan. Niiden joukossa on silti runsaasti oivia juttua. Kilpailutilanteissa kun vain osalle voi antaa pisteitä niin suuri osa jäi väkisin ilman. Minusta näissä Shiki Teamin kilpailuissa ei voitto ja sijoitus ole niin tärkeitä, vaan haikujen pyyteetön kirjoittaminen. Shiki Teamin osallistujissa on vuosikaudet uskollisesti osaa ottaneita, ja aika usein tuoreita yllätyksiä.

Tässä edellä mainittu Tammikuun 2009 Shiki Kukai löytyy täältä:

http://www.haikuworld.org/kukai/recent.toku2009.html


Vanhimmat osat, eli "historialliset" haikut (Lokakuu 1996- huhtikuu 2002) täältä:

http://www.haikuworld.org/kukai/


Syskuusta 2002 - eteenpäin löytyy täältä:

http://www.haikuworld.org/kukai/archives.html


Joulukuu 2008 löytyy täältä:

http://www.haikuworld.org/kukai/recent.dec08.html

sunnuntai 22. helmikuuta 2009

Onko lumi tulossa sisään?


Pyhäaamun lumisade on pehmittänyt Turun. Katselen ikkunasta miten piha on valkoinen. Kukaan ei ole siinä vielä kävellyt. Ikkunalautojen väliinkin on etsiytynyt lunta; mitähän se sieltäkin on etsivinään? Tähän yksi rustaamani haiku:


Lumi tarrautuu
kiinni ikkunanpieliin --
aamu hiljentyy




Ja vielä tähän ylijääneistä aineksista yksi hay(na)ku:

hiljainen
sunnuntai aamu --
lumisade tunkee ikkunaan

lauantai 21. helmikuuta 2009

Ron Padgett, ja antologioista

Ron Padgett on Tulsassa vuonna 1942 syntynyt runoilija. Olen lueskellet ja selaillut viime kuukausien ajan amerikkalaista runoutta, alkaen intiaanien jutuista, välillä Walt Whitmania, päätyen elossa oleviin. Aivan nuorimmmista en tiedä, en ole tilannut mitään Amerikkalaista Tuli-ja-Savu tyyppistä lehteä. Niitä voisi toki löytyä. Eniten kahlaan blogeja, sielläkin keskittyen haikublogeihin. Aina Netissä surffatessa jotakin mielenkiintoista tarttuu näytölle, nyt lukaisin vähän Ron Padgettista. Yksi rivi häneltä:
Synonyymille ei ole synonyymiä.
Heti teki mieli ryhtyä väittelyksiin. Mutta miksi Ron Padgett noin väitti. Se on tokaisu runon Mir alussa. Runon eka rivit:
Kaupungissa,
vain kahden kukon 
kiekaisut kuulostavat
samanlaisilta.
(Sanan kaupunki Ron Padgett kirjoitti Jiddishläisittäin: shtetl.)

Ron Padgettin tekstejä löysin ensi kertaa teoksesta Surrealist Poetry in English (Penguin 1978), toimittanut Edward B. Germain, jossa mielenkiintoisten runoilija ja runovalintojen lisäksi on laajahko essee surrealismista. Ron Padgettilta on kolme runoa, mm. Mansikoita Mexicossa - runo, pitkä runo, joka tapahtuu New Yorkissa. Mansikat Mexikossa tulee viittauksesta Apollinairesta. Noh, mukava juttu.

Näinä päivinä W. W. Norton & Co julkaisee 512 sivuisen antologian: American Hybrid: A Norton Anthology of New Poetry. Siinä on ennakkotietojen mukaan reilu 70 runoilijaa. Joukossa ei ole Ron Padgettia. Keskusteluissa joiltakin tahoilta kuului kritiikkiä että tähän Cole Swensenin ja David St. Johnin toimittamaan antologiaan kelpuutettiin vielä vaippaiässä taapertavia runoilijoita. (!) Tämä kuitenkin peruttiin, ihan nuoremman polven runoilijoiden varaan tämä antologia ei siis kuitenkaan ole rakennettu. Parasta Hybrid-antologiassa tulee olemaan laaja osallistumisjoukko. Huonointa siitä johtuen että kultakin mahtuu vain muutama runo.

Donald Allenin toimittama The New American Poetry 1945-1960 piti sisällään vain vajaat viisikymmentä runoilija. Ne joita ei antologiaan ollut kelpuutettu olivat ilmeisen katkeria, uskoisin. Nuorin Allenin antologiassa on 1937 syntynyt David Meltzer, joka ei ole (enää) Hybrid-antologiassa. Hybrid - antologia näyttäisi tuovan antologia-runoilijoiden listaan suuren määrän kokonaan uusia nimiä, seikka mitä pitänee tyytyväisenä hyristellä. Donald Allenin laatimaa antologiaa on myyty yli 100.000 kappaletta. (Vertailun vuoksi City Light Books mainostaa myyneensä Ginsberging Howl and other Poems - kokoelmaa yli miljoonan kappaleen.)

Ron Padgett löytyy teoksesta: Postmodern American Poetry, A Norton Anthology, jossa olevat runoilijat ovat syntymävuosilta 1910 (Charles Olson) ja 1956 (Diane Ward) väliltä. Sen yhteensä 702 sivuun mahtuu väliin mm. 1946 syntynyt Ron Silliman. Häneltä on antologiassa ote Tjanting-runosta, jonka Ron Silliman liitti ennen the Alphabet kirjaa omaan osioon, jonka nimi on Tjanting (vuonna 2002, 212 sivua, ollen siis oma Ketjak-osionsa. Selkeää, eikö.

Cary Nelsonin toimittama laajahko (1250 sivua) Anthology of Modern American Poetry on laajuudessaan erilainen; se alkaa Walt Whitmanista (s. 1819) ja päättyy Sherman Alexieen (s. 1966). (Sherman ei muuten ole Hybridissä.) Jostain syystä Ron Padgett puuttuu tästä järkäleestä. Ron Silliman on tässäkin, sivuilla 1098-1124. Ote on Ketjakista, jonka Ron Silliman liitti vuonna 2007 painettuun The Age of Huts (Compleat) kokoelmaan. Joka taas siis on yksi osa isompaa Ketjak-kokonaisuutta. Selkeää, eikös.

The Paris Review julkaisi kesällä 1968 Ted Berriganin tekemän haastattelun Jack Kerouacista. Siinä haastattelija mainitsee Ron Padgettin. Kerouac oli tokaissut siihen:
Screw Ron Padgett! ... Aw, he´s no poet.

Juttu liittyi Ron Padgettin julkaisemaan aikakauslehteen White Dove Review . Sen parissa ensimmäisessä numerossa Ron Padgett julkaisi Kerouacin runoja, mm. The Thrashing Doves.

Edellisestä Suomen Runottaresta on jo aika monta vuotta. Mistä löytyisi rahat uuden julkaisemiseen, ja pitäisikö uudessa Suomen Runottaressa aloittaa siitä minne vanha jäi? Suurin epäkohta olisi vielä elossa olevien ja jatkuvasti julkaisevien runoilijoiden antologin jälkeen julkaistut tekstit, niiden unohtaminen? Ja riittäisikö Uudelle Suomen Runottarelle riittävästi ostajia.

Jack Cox tarkasteli Ron Padgett.in kirjaa How to Be Perfect internetissä:

http://jacketmagazine.com/37/r-padgett-rb-cox.shtml


Lainaan Jack Coxin artikkelista yhden Ron Padgettin runon suomentamalla sen tähän:
Jos voisin pelastaa maailman 
tulemalla ristiinnaulituksi 
niin varmasti tekisin niin. 
Mutta kuka naulaisi
hammasharjan ristiin?
(Runon copyright Ron Padgett, suom. j.t.)

perjantai 20. helmikuuta 2009

Siperian matka

Kävin eilen Helsingissä. Aamujunan penkiltä näkyi kylmällä taivaalla seilaava aurinko; se seurasi junaamme metsien ja peltoaukioiden yllä. Sen vierellä oli lyhyt sateenkaaren pätkä, joka kulki auringon edellä. Juna ei ollut Pendolino, eli luottavaisin mielin saavuttiin Siperiaani, eli Helsingin asemalle. Kävin Akateemisessa ostamassa Sonnevin Oceanen-pokkarin. € 6.90. Sitten tallustelin liikennevaloja kunnioittaen tapaamaan ihmisiä. Kuljin hiljaa, minulla oli aikaa. Nautin punaisista jalankulkuvaloista, ei tarvinnut hosua. Mainitsin illalla kotona lyhyestä sateenkaaresta Inkulle. Hänelle tuli siitä joku symboli mieleen. Hihittelimme sitä pienen aikaa. Tänä aamuna mietin tehdä yhden hay(na)kun talvisen sateenkaari-pätkä-paran muistolle:

Jos taivaalla tuulisi
puhaltuisi sateenkaari
kuivaksi



Label: Sateenkaari, Siperia,

torstai 19. helmikuuta 2009

Ilkka Koponen täyttäisi 35 vuotta huomenna

Huomenna vietettäisiin Ilkka Koposen 35 synttäreitä, tai synkkäreitä kuten runoilija itse kirjoittaa. Hän syntyi 20.02.1973 ja kuoli vuonna 1998. Jonkun tiedon mukaan 25-syntymäpäivänään. Mitä merkitystä on tarkalla ajanlaskulla kun henkilö itse ei sitä fyysisesti vietä. Lainaan tähän Ilkka Koposen pari vanhaa runoa:
Kaivetut jumalat 

Jos olisi syntynyt täällä,
olisi lehtolapsen 
kuusen juuret,
luottaisi metsään, 
että sen voi polttaa 
ja kasken raivata pelloksi,
että ikävä on kirkas pihka poskella,
ja opittuaan rakentaisi hiekkalinnan hiekkalaatikkoon,
kestäisi nurkumatta taklausten rajuuden
maailman laitaan.


Tiistain vuorosanat viisveisaavat
tiskivuoren kumarasta, tekemättömäksi 
minkä haluan jättää.
Jossakin päin taloa sängyn pääty
kolkkaa patteriin, kuvittelen
ynähdykset, voihkeen, sanat,
lautasiin pinttyneet tähteet.
Ruumis kylmenee ilman tarpeita,
liikkeet hidastuvat kunnes niitä ei enää
voi oppia uudelleen, elää vanhemmaksi,
lihansa päivinä kuulua suruttomiin.

Sormi seisahtuu kesken astian reunaa.
Vielä aion opetella maalaamaan,
pakottaa käteni vakaaksi,
posliinilautasille biisonilaumoja.



Olen kirjoitellut vanhaan kotisivuuni parikin tekstiä Koposesta:
Vanha juttu Villonista ja Koposesta:

http://gamma.nic.fi/~juhatik/pohdinta/villon.htm



Koivumäen juttuun liitin myös Koposta sekaan

http://www.saunalahti.fi/~juhatik/pohdinta/koivuma.htm

keskiviikko 18. helmikuuta 2009

Aie

Jos
aikoo kirjoittaa kynällä
vaikkapa runon
kannattaa sytyttää valo palamaan
että näkee edes kynän

tiistai 17. helmikuuta 2009

Kallonpohjaoppitunti


Alhaalla, vuokratalon pihalla, lojuu sanomalehti
roskien päällä ja pitää päivän omana tietonaan.

Teksti jäi silmääni saksalaisen Durs Grünbeinin käännösvalikoimasta Kallonpohjaoppitunti.
Durs Grünbein on syntynyt1962 ja asuttuaan Itä-Berliinissä muutti sen läntiseen osaan kun muuri murtui.

Kokoelma ilmestyi WSOY / NVL käännössarjassa jo vuonna 1998. Sain sen käsiini vasta nyt. Miksi ei saisi kirjoittaa yksitoista vuotta sitten ilmestyneestä käännösvalikoimasta. Vaikka sen aktiivinen kirjakauppamyynti lienee lopahtanut on kirja kuitenkin vielä tallella ja kovastikin elossa.

kunnes muureista hiki
kirpoaa ja kuulet kuiskaavasi:
mikä paniikin määrä
jotta tulisi öisin vähän nuolluksi.

Valikoiman on suomentanut Jukka Koskelainen. Sivuja on 96, enemmänkin kenties olisin lukenut?

Vapiset etkä tavoita
piikiveä, ruohonkortta,
maan syleilyä, äärimmäisen vaarallista.

Suomennos on tasaista työtä, ja teksti lukemisväsymystä ehkäisevää. Riittäisikö tämä tältä erin, näin vanhasta kirjasta ?-)

maanantai 16. helmikuuta 2009


Piha-aidan takana
kiipeää polku --
suljettu

sunnuntai 15. helmikuuta 2009

# 260

Lumisade --
syntymätön jää



Göran Sonnevi kirjoitti 1975 julkaistussa kokoelmassaan
Det omöjliga mm. seuraavan runonaloituksen:
Det som inte har något namn 
och som ännu 
söker det namnet
Oma merkintäni on läheinen toisio samasta aiheesta, jonka myös Willy KYRKLUND kirjasi Mästaren Ma teoksessa (Bonniers 1953):
Jag söker den fråga på vilken människolivet är et svar.




Lumilintu 
nokkii jääkukan 
harisevia, teräviä lehtiä


perjantai 13. helmikuuta 2009


musta viemäri
pudottaa päivänvalon
iltapäivisin

Hay(na)kun laatimisen vaikeudesta

Hay(na)ku on kolmirivinen teksti, jonka eka rivillä on yksi sana, toisella kaksi ja kolmannella kolme. Homman voi myös kääntää ylösalaisin, eli 3 sanaa, kaksi sanaa ja alimmaksi yksi. Englannissa tulee vaikeuksia englannin kielen rakastamien artikkeleiden ja muiden etuliittymien kanssa. Kuten totuttu "the" ja "a" ja "an" sananen. Jospa ne voisi jättää ikäänkuin laskuista, tai fuskata ja jättää ne pois. Kaipa englannin äidinkieli silti ymmärtäisi sanoman? Eikö? Suomi on hay(na)kulle otollisempaa kieltä.

Kirjoitin yhden mitattoman runomerkinnän päiväyksellä 6.2.09:

Lumisateen kahina
hämärällä polulla
suolainen hiki silmillä
lapioin maisemaa auki


Kengässä
uutta sulavaa lunta,
kuin lumilinnun pissaa.

Jätin merkinnän vihkooni, - tänään vilkaisin sitä kun käänsin sivua aloittaakseni uuden merkinnän. Tänään oli aamulla aurinkoisen kirpakka pakkanen, nyt puoliltapäivin enää -5 celciusta. Lunta millin pari.

Loppuosasta mietiskelin päässäni seuraavan hay(na)kun:

Kengässä
sulavaa lunta
kuin lumilinnun pissaa.

Helppo, mutta tapani mukaan siinä ja siinä minimalismin karikkoinen, eli lähes tyhjää täynnä päällisin puolin. Moniko herää "lumilintuun". Sen jäljet johtavat Kanadaan ja toisaalta Floridassa talvehtiviin paikallisen mantereen eläkeläisiin. Heitä kutsutään lumilinnuiksi. (Snowbird.) Sitä kautta kenkä johon lumi tunkeutuu pitäisi avata vaikkapa matkatoimistoajatuksia? Loppusana on lähes mauton, liian heppainen keino herättää agressiivisuutta.

Alkuosasta saa aineksia moneenkin, tämän kuitenkin voisin jopa hyväksyä, tosin en itseasiassa loppuun saakka sulata loppuriviä, sen viimeinen sana voi olla heikko:

Lumisade
kahisee polulla --
lapioin suolaista maisemaa.

torstai 12. helmikuuta 2009

Anna Halmkrona r.i.p

Parnasso 1/2009 kertoo runoilija Anna Halmkronan menehtyneen yksinäisyyteen vuoden 2009 alussa otsikolla Jäähyväiset Annalle, pienelle runotytölle kirjoittajana Ville Hytönen. Annan esikoiskokoelma KOLMAS SOTALEIKKI liikkeen ja paikan fragmentteja ilmestyi Poesia-sarjassa vuonna 2008, josta sen saa myös PDF-tallenteena. Kokoelman sivulla 10 on kiinnostava lainaus Ezra Poundin Canto XXXVIII - runosta. Kyseinen Canto on runoelman vanhinta osaa, sen ydintä. Ezra (Poundia ei oltu vielä teljetty Amerikkalaiseen hourulaan siitä että Ezra uskalsi sodan aikana arvostella amerikkalaisia...)

Annan lainaama pätkä jatkuu: and the power to purchase can never / (under the present system) catch up with / prices at large, //
and the light became so bright and so blindin' /
in this layer of paradise / that the mind of man was bewildered.


Lainaus teoksesta: The Cantos of Ezra Pound, Faber & Faber, London MCMLVII.

Anna Halmkronan kokoelmaa voisi äkkiä luettuna sanoa siistiksi. (Englanniksi COOL.)
Tietty viileys rauhoittaa kokoelman yleisilmeen sinällään harmooniseksi, kenties liiankin tasa-aiheiseksi, johon ei syntyne suuria intohimoa tarttua hanakammin kiinni. Omituinen tapa aloittaa yksittäinen runo kolmella pisteellä, ikäänkuin teksti jatkuisi jostain keskenjääneestä ajatuksesta; ja muutaman rivin jälkeen teksti päättyy taas kolmeen tyhjää ilmaisevaan pisteeseen, ikäänkuin lukijan pitäisi itse jatkaa tekstiä. Tapa oli ylevää muotia joskus ennen Suomen käymää kolmen sodan aikaa 1939-1944. Toki pistekikkailua vieläkin tapaa. Enemmän toki tapaa Göran Sonnevi suurena esimerkkinä siitä että lauseen loppuun ei pisteitä lisätä. Se ei tunnu olevan suurten runoilijoiden suosiossa, kirjoittaa ehyttä lausetta, aloittaa isolla kirjasimella ja loppuun piste merkiksi siitä että nyt saa vetää henkeä ja aloittaa uuden lauseen.

Pisteistäkö siis kiitos Annalle?

No nyt Anna Halmkrona ei enää kirjoita. Aika näyttää ilmestyykö postuumina vielä jotain tekstiä.

Anna Halmkronaa noteerattiin parissa artikkelissa, jotka yhä löytyvät netistä. Laajempaa keskustelua Halmkronan kirjoittelu ei ehtinyt käynnistämään, vaikka Anna itse otti osaa Parnasson blogiin lyhyellä lauseella: Runokoelma on sika, joka säkissä teurastetaan.

Anna syntyi vuonna 1972, samana vuonna Ezra Pound kuoli.

Anna Holmkronasta mm: kasablogi.com/2009/02/anna-halmkrona

sekä Anita Konkalla:

http://akonkka.blogspot.com/2009/02/kuka-oli-anna-halmkrona.html


J.K.
Poundin Cantos XXXVIII julkaistiin jo vuonna 1934: "Eleven New Cantos XXXI–XLI". New York: Farrar & Rinehart Inc.

Lisää Poundia Tikkasen vanhalla kotisivulla.

keskiviikko 11. helmikuuta 2009


Puutko kasvavat
katuvalon varjossa --
valoisa polku

tiistai 10. helmikuuta 2009

Raunistulan hyljeksitty viljavarasto

Raunistulassa on entinen viljavarasto ollut jo pitkään tyhjillään. Sen katolla kasvaa juhannuskoivuja. Katolle on kiipeäminen kielletty; kenties siksi poikaviikarit sinne välillä kiipustavatkin. Talo on huonokuntoinen ja vaarallinen. Ilmeisesti betoni on samaa betonia mikä Olkiluodon työmaaltakin jouduttiin tiettävästi piikkaamaan pois liian vetisyyden vuoksi? Vanha viljavarasto on joutunut tuottavuusohjelman kohteeksi; viljaa ei kai enää varastoida. Varastointi ei ole kannattavaa puuhaa, ja ainahan viljaa saa ulkomailta, kuten Kiinasta ja Intiasta? Tälle paikalle on tulossa asumuksia hyvätuloisille, oikein äänestäneille ihmisillä. Jos vähän kurkottaa voi nähdä Tuomiokirkon tuomitsevan tornin ja toisessa suunnassa Koroisten vanhan Pappilan tontin, joka sekin on vielä tyhjillään. Etualalla kellii saviliejussaan Aurajoki. Pikajuna Tampereelle kulkee talon edustalta. Tuleekohan siihen tulevan asuinalueen kohdalle uusi Raunistulan asema, jossa pikajunat pysähtelevät.

vettä joen jäällä
taivaanrannassa tuulee --
sulava ilta

maanantai 9. helmikuuta 2009

Vincent Shankar Tripi

Vincent Shankar Tripi on syntynyt vuonna 1941. Hänen sanotaan asuvan San Franciscossa, Kaliforniassa, mutta tänään hän voinee olla missä vain missä on puita ja lampia.

Tripi on opettanut Joogaa ja meditointia.

Pari näytettä:

Ilman jälkiä ...
lumen hiljaisuus putoaa
vuorten ympärillä




Talvinen ilta --
mummon leipäresepti
runojen seassa



Runojen copyright Vincent Tripi. Suomennos j.t.

sunnuntai 8. helmikuuta 2009

Haikujen tekemisen vaikeudesta

   1.

Läntinen tuuli
sulattaa lumet --
kenkäni ovat märät.

Lounaista Suomea ja Turkua ajatellen siinä on kevyt epätarkkuus; Turussa tuulee lämpimimmin useimmin lounaasta, toki lännestäkin, mikä tuo lämmintä ilmaa työntäen viileydet itään. Vääjäämätöntä idän politiikkaa. Korjasin sen ja ainoan verbin pehmensin myös:

2.

Lounaiset tuulet
pehmentävät lumen --
märät kenkäni.

Haikuissa on alunperin (vuodenaikasanan eli kigo-sanan välttämättömyyden lisäksi) tapana että omaa persoona ei korosteta, ei ainakaan säälin toivossa. Rivi 3 on siis vastoin hyviä tapoja. Eikun rassaamaan sitä, saman tien maiskuttelen muitakin:

3.

Lounatuuli
pehmentää lunta --
kengät kastuvat.


Rivi 3 voisi mieluimmin olla: "märät kengät". On kyse verbien määrästä haikussa. Sotkeeko liika verbien määrä liikaa. Tuossa muutenkin on verbaaleja elementtejä, sillä sanana lounatuuli on jo liikettä sinällään. Alunperin teksti lepäsi yhden verbin varassa, sulamisen, jota häveliäästi pehmensin. Itse suosin verbeja. Jos vain mahdollista.

Tehdäänpä siis vielä yksi variaatio:

4.

Tuulee lounaasta.
Lumet sulavat.
Märät kengät.

Itse pidän kyllä eniten R3: "Kenkäni kastuvat."

Kenties paras versio on sekoitus noista kaikista, rivi sieltä toinen tuolta ja loppu vaikka kokonaan uusiksi; tästä tämä nimittäin sai alkunsa:

5.

Länsituuli
puhaltaa tievan takaa --
Ailu joikaa.

lauantai 7. helmikuuta 2009


pakkasennätys
hytisevän yön jälkeen
ontuva kissa

perjantai 6. helmikuuta 2009

Saamelaisuuden päivä 6.2.


Tänään vietetään saamelaisuuden päivää. Nuorempana vietin pitkiä aikoja Karesuvannossa, Pättikässä. Ailun kanssa kuljimme jonkun kerran Aatsakursuun. Juttelimme, kinastelimme; Ailu oli jo silloin tietoinen maailmanlaajuisesta ihmisyydestä. Käytimme joskus eri termejä. Ailu myös aukoi minulle silmiä valokuvaukseen. Länsimaisena (anteeksi taas Ailu!) ihmisenä otin steriilejä maisemakuvia, joista silti postikorttitehtailija olisi tuskin innostunut. Ailu katsoi asioita niiden sisään, sinne mennen. Maisemaan. Joskus hän mainitsi että haluaa lopulta kadota tunturiin. Niin että häntä ei enää olisi. Hän oli väärässä. Tuntureilta eivät tuulet tyynny. Länsituuli.

Punainen aurinko,
sininen kuu --
lämmin länsituuli


Lopuksi Nils-Aslak Valkeapään teoksesta Kevään yöt niin valoisat
yksi kaksirivinen runo:


Jos huolta halajat
sinulla on koko maailma


Ailu Valkeapää kirjoitti tuossa kirjassaan paljonkin Saamenmaan vapauden puolesta runoja. Myös joikusanoituksia. Ne vaan pitäisi kuulla korvin eikä lukea silmin. Ei ainakaan tylyssä eteläisessä Suomessa.

Saame on suuri, vapaa (sivulla 41 kyseisessä kirjassa)

torstai 5. helmikuuta 2009

varis
kääntää selkänsä
helmikuun tuulelle

keskiviikko 4. helmikuuta 2009

tuhma poika istuu
pimeässä komerossa --
syö pipareita

tiistai 3. helmikuuta 2009

Kaksi kuvaa


Kun vanhasta puusta katkeaa oksa ja oksa rojahtaa alas maahan on kuin joku jatkaisi elämää. Poispudonneen oksan läpi aurinko löytää taas maan. Oksasta joku saa takkapuita. Ylipäätään mikä täällä on pysyvää.

Muutama pulu huilaili helmikuun auringonlämmössä. Heidän keskuudessaan näyttäisi olevan sopu, mutta onko parisuhdeongelmat heillä kunnossa. Löytääkö sinkkupulu toisen, ja syntyykö suhteesta muuta kuin valkeita jätöksiä nurmikolla.


Katkennut oksa --
auringon lämmin säde
löytää risukon

maanantai 2. helmikuuta 2009

Nils-Aslak Valkeapää ja aurinko


Kun se aika tulee
huomaan hiihtäväni
paljon ylemmäs kuin olisi tarpeen
ja kun viimein näen
tunturihuippujen punertuvan
en enää häpeä kieltää
hiihdän ylös
nähdäkseni auringon


Nils-Aslak Valkeapää teoksessa Kevään yöt niin valoisat (Kirjayhtymä 1980) suomentanut Anneli Rosell.

sunnuntai 1. helmikuuta 2009

Helmikuu

Tammikuun viime päivät olivat vaihteeksi viileämpiä, pakkasta 16 astetta. Ilmalämpöpumppu (invertterimallia) rauhallisen vaimealla huminalla, jota ei oikeastaan edes kuule, työntää tasaista +20 astetta sisään. Saimme sähkötarjouksen ja näyttäisi että Turku Energia myy hitusen halvemmalla kuin EON-sähkö. Eipä ne sähkökaupan taustalla kärkkyvät optiorosvot ketään halvalla päästä.

Liitän loppuun yhden kolmirivisen, joka on koko tammikuun lopun pyörittelemääni aihetta, joka alkoi polulle sataneesta uudesta lumesta, käyden välillä melkein kahvilla, eli tämmöinen ajatus tähän väliin:

askeleeni lyhenevät --
vanhan jazzin hajua
kahvilasta

Sitä en kuitenkaan niellyt sellaisenaan vaan nyt on menossa tämä versio:

lyhentyvät askeleeni --
kahvin tuoksu leijuu
kapakan ovesta

Lopullinen versio tuokaan kenties ei liene. Mutta nyt tammikuun lopun makusteluksi:

Kylmässä viimassa
katua alas kierii
särkynyt muovimuki