Minun on täytynyt kaataa maalia kadulle
voidakseni kuvitella taivaan, nähdäkseni sen värit ihmisten huulilla.
Harri Hertell, Teoksessa Kunnes oppii kävelemään. s. 8.
Harri Hertell piti esikoisteoksensa julkistamistilaisuuden Helsingissä Runeberginkadulla, Vastarannan Kiiskessä. Tämä kuppila on viihtyisä, tilava mutta ei tee perinteisen suomalaisen hehtaarimakasiiniravintolan vaikutelmaa.
Yleisöä olisi tullut enemmänkin mutta tuolit näyttivät loppuneen. Muutama seisoi lasi kädessään.
En tullut kirjoittaneeksi esiintyjien nimiä ylös, yhtäkaikki kyseessä oli Harri Hertellin ilta. Kamerani pidin myös selkärepussani.
Pienen tauon jälkeen esiintyi myös paikalle saapunut Teemu Hirvilammi, Sipoosta. Teemun esitys kytki illan runouden kaiut yhteen, tekivät siitä silminkuullen runouden yhteisyyden, ihan kuten Runeberginkadun keskelle kaiverrettu raitsikkakiskot veivät illalla iltajunaan.
Runoteoksen takakansi sanoo jotenkin näin:
Harri Hertell (2. 1985)on helsinkiläinen runoilija ja tapahtumatuottaja Kunnes oppii kävelemään...
Unohtuiko joku välimerkki; mutta eihän runoilijat aina käytä välimerkkejä? ;-)
Mietin Vastarannan Kiiskeä istuessani Turun Taiteiden yössä kirjastotalon Studiossa, minne runotapahtuma oli siirretty ulkopihalta sateen takia. Studiossa ei ollut lähelläkään limppariautomaattia.
(Pihalla olisi ollut viiniruokala Sirius!)
Studion kreikkalaisvaikutteinen yksioikoisen suorakulmainen yleisösali ei anna tilaa omille ajatuksille, ja niskat ylöspäin kenollaan pitää kurkkia kauaksi esityslavalla ääntelevää runoilijaa kohden.
Kiiskessä kaikki olivat samassa tasossa, ja päästäkseen veskiin pitää varovasti ohittaa esiintyjä että vokaalit eivät läikkyisi konsonanttien väärään kurkkuun.
Kaikesta ihmeellisestä me olemme valmiita luopumaan
pelkojemme takia kasvamme aikuisiksi
ja asian koomisuutta huomaamatta
kulkee vierellämme siili 15 miljoonaa vuotta vanhana
ja kikattaa leikkisästi ennen nukkumaanmenoa:
kasvukipuja! kasvukipuja vain!
Harri Hertell, Teoksessa Kunnes oppii kävelemään. s. 69
Takakannessa on Helsingin Rautatieaseman kiviset ukos valolyhdyt käsissään. Tulee kodikas tunne; sieltä Ukkojen vahtimista ovista pääsee Turun junaan!
Aikataulut tosin toisinaan ovat viitteellisiä; onhan Turusta Helsinkiin rautateitse lähes 200 pitkää kilometriä. Turussa Hesan junien lähtöpaikkaa ovat myös aikatauluongelmien välttämiseksi siirtäneet muutama kymmenen metriä lähemmäksi Hesaa. Ehtii mukamas varmemmin.
Silti aamun Pendolino muutaman Euron lisämaksusta huolimatta myöhästyi muutaman minuutin; metsätaipaleella VR.n kulunvalvonta tuntui taas pettäneen.
Mutta kiskot tietävät minne mennä ja miten päästä takaisin Turkuun:
Toiset kulkevat tietään
tietämättä missä se menee.
Sanoo Harri Hertell, itsekin ahkera Turunkävijä, sivulla 48. Sanomalla noin tarkoittaa että hän(kin) tietää missä menee.
En ryhdy leikkimään runouslehtoraatin elkeitä luokittelemalla Hertellin runoja mihinkään laariin. Harri Hertellin runous lähenee sitä ongelmallista symbioosiongelman ratkaisua, että luettu runo on usein erilainen kuin paperilta luettu. Harria kuuntelee mielellään, eikä tekstiä sohvalla selällään lukiessakaan veri erityisemmän pahasti nouse päähän. Hengitys kulkee, korvin nähden.
Alla yksityiskohta etukannesta:
Kyseessä siis teos: Kunnes oppii kävelemään. Kustantaja Helsinki Poetry Connection.
ISBN 978-952-92-9202-8.
Teosta myytiin uunituoreena suoraan tiskiltä. Minä ostin kaksi; kaverille myös!
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti