kissanpentu tanssii
ympäri ja ympäri ...
putoavat lehdet
Asumme Raunistulan puutaloalueella. Kellarit ovat pääosin maapohjaisia ja pihat myös. Vain harva piha on kivetty, tai asfaltoitu. Alkeellista! Alueella vihnii muutama kissa. On muutama vuosi kun meidänkään kellarista löytyi hiiri! Ilmeisesti nämä lainsuojattomat petoeläimet pelottavat hiiret naapurikaupunginosiin, kuten Tervatorin riemuksi?
Pihapuut varistavat estoitta lehtiään pihoillemme. Hallitsematon lehtikaaos poikinee asiasta EU.n ehdottoman kiellon, heti kun Kreikkalaiset kähmijät ovat saaneet tarpeekseen tilkkeitä vuotaville Sveitsin ja Jerseyn tileilleen?
Issa vuonna 1820:
kissanpentu painaa
pudonnutta lehteä hetken aikaa
maata vasten
Tikkis tähän sekaan:
yksi kerrallaan
puunlehdet kellastuvat
ja putoavat
Kushiro Hokkaidolaiselta löytyy yksi josta Tikkis näyttäisi vaikutteensa onkinut:
lehti lehdeltä
kellastuvat, punastuvat,
vaahteran lehdet
Pihalle tunkeutuu Raunistulan puhtaan ilman aurinko: kollin ketale huinii huolestuneena, seuraa syksyn edentää.
Lopuksi yksi tavurönsy. Niitä kutsutaan nykyisin tankoiksi:
päivä päivältä
pihalle kasautuu
irtolehtiä
punaiset ja keltaiset
toinen toisissaan kiinni
Tekstit
4 kommenttia:
Kivaa että Issa on keksinyt kissanpennun. Edustaako pentu tuossa luontoa, vai riittääkö siihen vain lehti jonka kanssa pentu voi leikkiä?
Mietiskelin tässä tuota säe-kuria. Nuo olivat kaikki juuri oikein ja hyvin niin kuin syksy on.
Eiköhän syksyn lehti ole selkeästi vuodenaika. En ole silti niin syvällisesti tutkinut kigon perinteistä taustaa, niitähän on vaikka mitä jotka voidaan sitoa määrittämään vuodenaikaa, kuten esim. erilaisia tiettynä aikana tehtyjä perinnejuttua, tietenkin jne.
Suomi luontuu mielestäni aika hyvin japanilaiseen haikun rytmiin, siinähän on kolme henkosta, ensin aloittava lyhyt jota jatkaa keskimmäinen vähän pitempi ja loppuun taas lopettava lyhyt. Parhaissa jutuissa keskirivi voi yhdistää (erilailla) eka ja loppurivin.
Hohhoijaa.
Kuulemma suomalaiselta luontuu japanin opiskelu helposti, koska ääntämisessä ei ole vaikeuksia.
Näkyyhän se keskirivi heti ensimmäiseks. Siinä voi olla kyllä joku psykologinen juju. Runon sydän.
Ripsa, joo. Ne jaappanin merkit ovat tietysti oma juttunsa. Kielioppi on oma lukunsa. Minusta jaappanin kieli on elementtejä joihin jokunen tarkentava määrite, kuten genetiivi. En sitä sen syvemmin ole oppinut, pakosta joitakin ihan peruskuvioita. Kuitenkin vähän enemmän kuin ranskaa josta osaan yhden pääsanan: merde !-)
Kolmirivinen, tai kuten ne jaappanissa piirretään yhteen syssyyn, on ensi katselun jälkeen kokonaisuus jossa keskiosa erottuu alusta ja lopusta ja kaikki näkyy kerralla, yhdellä istumalla.
Lyhyessä runossa on tärkeätä (mielestäni) että siinä kaikki kuuluu tavalla tai toisella yhteen. Siitä niiden monipuolisuus syntynee. Loputon veikeys millä ne hengittävät.
Eli kuten Tsehov sanoi että jos seinällä eka näytöksessä roikkuu rihlapyssy niin viimeistään loppunäytöksessä sillä ammutaan.
Mielestäni parhaat runot ovat sellaisia että niiden "elementtitalous" on kokonaisuutta koostava, rakentava, eikä niin että räpsitään (esim. Googlen avulla) vähän sitä sun tätä ja hypitään riemusta.
Ja silti, kuten Gogolin soppa, johon kerätään mitä kaapissa sattuu olemaan ja keitetään kuumaksi niin aina siihen joku maku tulee. Etenkin jos on nälkä, niin saadaan syötävääkin.
Lähetä kommentti