The Library of America on ilmoituksensa mukaan voittoa tavoittelematon kustantamo joka julkaisee amerikkalaista kirjallisuutta. Olen Amazonin Visapostikaupasta ostanut sieltä mm. useita laajoja ja kattavia Library of American kustantamia runoantologioita, Kerouacin Road Novels, Robert Frost'in kootut runot, Poundin runot (excluding The Cantos, jonka hankin erikseen) ja nyt John Ashbery'n Collected Poems 1956-1987. Sivuja näissä kaikissa on korkealaatuiselle ohuelle paperilla painettuina noin 1000. (Ashberyllä 1042 sivua.)
Tässä Ashbery-laitoksessa on myös useita runoja kokoelmien ulkopuolelta. Mielenkiintoinen otos sinällään johon pitäisi joskus jaksaa ja ehtiä sukeltamaan tarkemminkin? Satunnainen ote runosta Minor Traveler, sivulta 988:
Sitten, jokainen rakasti näkemäänsä.
Nyt, se ottaa aikansa.
Kokoelman loppurivi on kaunis sinällään, mietin että kestääkö sen hauras kiinteys suomentamisen kronkkimista:
We flowers fade, happy, at sunset.
Runo on alunperin ilmestynyt New American Writing julkaisussa vuonna 1990.
Vuonna 1987 Ashberyn äiti kuoli, sekä ilmestyi kokoelma April Galleons. Tämä on viimeinen tässä koottujen laitokseen mukaan otettu teos. Vuonna 1987 John Ashbery alkoi kirjoittaa Flow Chart - kokoelmaa, joka ilmestyi 1991. Suomennettu nimellä Vuokaavio. Suomennos oli hieno runoteko, herätti aikoinaan ansaittua huomiota. (Suom. Leevi Lehto. Jack-in-the-Box 1994.)
Toinen Ashberyn suomennosvalikoima on Valveillaoloa. WSOY 2004. Suom. Aki Salmela. Katso juttua netistä:
jarkkotontti.net
John Ashbery, Valveillaoloa,
WSOY - NVL 2004, 100 sivua. Ote sivulta 74 runosta Säkeitä ennen aikaa:
Hiljaa, ikään kuin voisi olla
toisin, valtameri kääntyy
ja livahtaa takaisin pikkuhousuihinsa.
Ashbery julkaisi kokoelman A Worldy Country 80-vuotiaana vuonna 2007.
Teoksessa on 76 sivua. Nopean selaamisen jälkeen jäi tunne että A Worldy Country on vanhaa kunnon Ashberya, kaikuja komeasta Flow Chart-n ajoistakin halutessaan voisi löytää. Lukijahan löytää mitä hakee? Terminä monikerroksisuus kuvaa vain sitä että lukija tuntee tekstin porautuvan kiiltokuvapintaa syvemmälle elämään omaa elämäänsä.
Mutta siitähän runouden lukemisessa on kyse; porauttaa omaa tietoisuuttaan. Ei se ihan aina niin hauskaakaan sitten ole.
RunostaThe Recipe alkupätkää:
Toivoin ettet olisi kuunnellut (mutta olit,
jossakin).
Tarvitsetko yhä nenäliinaa? Et,
vain pysyvän osoitteen.
(sivulta 52.)
Planisphere -teos ilmestyi vuonna 2009. Teos on herättänyt laajaa huomiota Internetissä, jonne suositan sukellusta.
Arvelen että on iso vanha järvi.
Arvelen että koko hoidon pitäisi tulvia nyt
syistä joita ei täysin ymmärretä.
(Sivulta 98 runon Sons of the Desert lopusta)
Ashberya lukiessa ei pääse helpolla. Näennäinen tekstin pehmeys paljastuukin lasinkirkkaaksi heijastumaksi elämästä, ihmisyydestä, muunnettuna runoiksi. Nopea rivit vuolaina hompsiva lukeminen on joskus proosaa tutkiessa riittävä, mutta sielläkin yliolkainen tapa sivuuttaa sanojen väleihin talletetut viestit kostautuu. Kuin yrittäisi lukea Antti Hyryä kuin lukisi muuraustaiteen oppikirjaa.
Planisphere saattaa hyvinkin olla teos josta riittää puhetta.
John Ashberystä Suomenkielinen Wiki ilmoittaa että Ashbery on homo. Artikkelin suomenkielisen maininnan liittänyt tietänee että näin on. Hän on liittänyt vinkin myös kyseiseen artikkeliin tästä 'sairaudesta'. Muut, lähinnä englanninkieliset lähteet löytävät Ashberille asuinkaverin nimineen kaikkineen. Muuta ei siellä pystytä ilmeisesti todistamaan. Nyt kiinnostaisi tämän suomenkielisen diagnoosin tekijältä todistusta; hän lienee itse ollut 'sillätavoin' Ashberyn kanssa, sillä tuskin tuommoista analyysiä muuten voinee tölväistä julkisuuteen? Rohkea julkitulo, mielestäni.
Ai niin, olihan Ameriikassa se taannoinen sikaria väärinkäyttänyt henkilö joka paljastui, pahalainen röyhkimus, julkiseksi ihka-heteroksi. Siitäpä hupia riitti. :-)
Runous on vanha järvi. Jatketaan siihen sukellusta.
Rohkeasti vain, elämä meiltä viedään joka tapauksessa.
Leevi Lehdon sivuilla on myös muutama käännös Ashberyltä, mm. Omakuva kuperassa peilissä: http://leevilehto.net/files/pdf/john-ashbery_transl-leevi-lehto_omakuva-kuperassa-peilissa.pdf
Tekstit
4 kommenttia:
No mutta kiitos!
Meillä ollaan missattu Ashberry täysin, ei ensimmäistäkään kirjaa, eikä Ashberry ole jostain syystä kuulunut isännän Highschool tai College ohjelmiin. Sielläpäin englanninkielinen kirjallisuus on sentään pakollinen, vaikka moni muu aine ei olekaan (ei edes mikään vieras kieli, paitsi vasta tohtorintutkinnon valmistuessa).
Onpa outo juttu joka täytyy ottaa ihmeteltäväksi.
Mutta on hyvä että otit esiin tuon jatkuvasti ulkokirjallisia meriittejä etsivien kirjallisuuden "ystävien" syvät rivit. Varmaan niin meillä kuin muuallakin.
Ripsa; näitä kirjoittavia virtahepoja maailmalla toki riittää. Ei kaikkia voi muistaa eikä omiin hyllyisiinsä hankkia. Huomasin pari vuotta sitten että en tiedä oikeastaan yhtään mitään koko Ameriikan pohjoisesta runoudesta. Mutta että kaipa sitä lienee.
Ginsberg oli ensin minun tietoisuudessani lähes ainoa; muistissa Turussa koettu Huuto-jupakka. (Kustannusliike Tajo sen suomensi 60-luvulla.) Sitten tuli ohut Corso-käännös, tyhjää parempi. J.K. Ihalaisen Gary Snyder suomennos myös. Pari unohdettua Lännen runon valikoimaa Whitmanin ruohon lisäksi. Kerouacin runot olen hankkinut käsittääkseni kaikki; paljonhan niitä ei itseasiassa edes ole.
Ezra Poundin luen jotenkin enemmän Eurooppaan ja Italiaan kuten T.S. Eliotinkin.
Robert Frost on jäänyt hyllyyni kiltisti odottamaan. Kootuissa on 1036 sivua, mukana tosin myös proosaa sekä näytelmät.
Haikurintamalla siellä ollaan muutenkin mielenkiintoisen aktiivisia, olen itse ohuesti mukana Suomesta käsin.
Nyt alkaa meille asti, kiitos Internetin, tulla tietoisuuteen tuoreempiakin, kuten esim. Joseph Massey, jonka teksteistä aika lailla viehätyin.
Ron Sillimanin blogi valottaa omasta vinkkelistään runoutta ylipäätään.
Wallace Stevens lienee seuraava hankintani. 13 tapaa jolla mustarastas liikuttaa silmiään, vai miten se menikään.
Yksittäisiä jänniä tyyppejä siellä toki riittää, kuten Hayden Carruth, jonka pari kokoelmaa onnistuin saamaan, jne.
Suomessakin tuntuu riittävän, viimeksi tällä viikolla posti toi LuluCom painosta kolme Hannu Helinin kokoelmaa.
Välillä minustatuntuu että tekevätkö isot suomalaiset kustantajat nykyisin mitään jännää. Onko Ntamo ja Savukeidas oikeasti maamme johtavia runouden tiennäyttäjiä.
Minulla on Ameriikassa tuttuja jotka kirjoittavat runoja ja joita jopa julkaistaan pienissä aikakauslehdissä. Kirjoittavia amerikkalaisia on paljon.
Snyder ja Walt Whitman (selviä sukulaissieluja) ovat suosikkejani, Kemppinen meni ja kehui Wallace Stevensiä, jota luen juuri nyt, sitä ennen minulla oli tässä työpöydällä Keatsia myös jonkun Blogistanilaisen suosituksesta.
Olen tyytyväinen siitä että saan sentään aika hyvin selvää englanninkielisestä runoudestakin. Stevens ei ole ihan yksinkertainen tapaus. Oikeastaan mikään runoudessa ei ole.
Kun en ole ikinä arvioinut runoja, kirjoittanut niitä enkä tuntenut ketään suomalaista runoilijaa, siis lähietäisyydeltä, niin minusta on hauskaa lukea niitä.
Eivät kiristä aivoja ja hartioita niin kuin jotkut proosakirjat, jotka jo paksuudellaan saavat skolioottisen selän vääntäytymään enemmän kiemuralle.
Olen huomannut saman kuin sinä: kiinnostavimpia uusia kirjoittajia ei näytä tulevan niinkään suurilta kustantamoilta. Ehkä Ntamo ja Savukeidas yksinkertaisesti keskittymällä pystyvät nappaamaan Suomen parhaat?
Snyderin käännös on mennyt ohi silmien. Hankalaa täällä periferiassa kun pitäisi olla heti kertomassa kirjastolle että hankkikaa se ja se. Milloin Ihalainen on Snyderia suomentanut?
Isojen kustantamojen taakkana on todennäköisesti omistajataho joka tahtoo lisää rahaa osakkeiltaan. On vaikea edes ajatella mitä niiden päissä mahtaa liikkua. Niin kuin Roope Ankalla, pelkkiä rahankuvia.
Gary Snyder: Virtaavan veden musiikkia
Valitut runot 1957 - 1992
Suomennos J. K. Ihalainen
Palladium Kirjat 1994
kts tuoteseloste:
http://www.palladiumkirjat.fi/snyider.htm
Juu, proosa! Olen tuota Kerouacin Original Scrollia selaillut ja tykännyt. Siitä pitäisi erikseen se loppu kahlata kai virallisesta versiosta; oliko se niin että Corso rosvosi sen scrollin loppuosan ja yritti sitä kai jopa kaupatakin (rahan)himoissaan...
Toinen proosa on Finnegan Waken sellainen draft-versio, mistä lopulliseen vertaamalla pääsee paikoin mukavasti jyvälle.
Hannu Helinin nykytuotantoja kahlaamalla tulee mieleen Joyce ja Finn Again Woke: jättilaisestä ei liene mielleyhtymä vaan samannimisestä irlantilaisesta balladista. Jossain kirjeessään Joyce vaan tuon Finn again lauseen päästi. ...
Hannu Heliniä lukiessa pitäisi osata muutamaa kieltä. Kuten Ezra Pound ei avaudu ilman italian taitoja. Joycella ties mitä kielellisiä konnankoukkuja .-)
Höh, mitä se tähän kuuluu.
Niin on niitä Ameriikan runoilijoita kai ihan satamäärinkin WWII jälkeen, ensin antologioissa, Allenin kuuluisa ensin, sitten vähän laajempi Carruthin tekemä, ja joitakin postmodernisteja esittelevä, ja nyt tämä orastavaa kiusaantumistakin herättänyt American Hybrid, josta minäkään en oikein viehättynyt. Siihen valitut eivät tuntuisi ihan aidosti olevan nyky-American huippuja, tuskin edes hybridirunouden etunenässä kaikki? Makuasia ja eihän niitä kaikkia kukaan pysty kahlaamaan ja sulattamaan, eli siihen saumaan American Hybrid toki sijoittuu, kun ottaa pienen varautuneen asenteen?
Nykyvirtauksista (ilmeisesti kuitenkin ihan vähän omasta filtteristään) tiedottelee Ron Silliman blogissaan säännöllisen epäsäännöllisesti.
Lähetä kommentti