Sinikka Tirkkonen / Valo pimeän halki / 2

Seisoin pimeällä pihalla. Avaruus kääntyi hyvin hitaasti.
Muistin tähtikirkkaan yön, jolloin olin käsittänyt,
että rakastin häntä.
Nyt kohtasin vastarinnan,
kohtasin tylyn hiljaisuuden ja tuskan,
jonka pohjalle oli laskeuduttava.
Mikään ei ollut puolellani,
ei julma kuu, eivät pyrstötähdet,
ei Linnunradan katse.
Olin rikkonut luonnon suuren periaatteen,
mennyt hänen taloonsa, surmannut lumouksen.
Nukuin lumihangessa hänen pihallaan,
kipein anturoin.
Aamuyöstä menin rantaan,
kirjoitin uuteen lumeen:
Tulin onneni yrttitarhaan,
mutta tulin myös pois sieltä.
Kuinka minä rakastinkaan sinua elämä.

Sinikka Tirkkonen teoksessa Valon halki, pimeän halki, NTAMO 2013, sivulla 58.

Kirjoitin sivun uudelleen, alkuperäisen rivien pätkimisistä en muuten tahtonut oikein saada selvää, että mitä Sinikka tarkoitti tarkoittavansa.

Pitkin kokoelmaa on aika ajoin mielestäni turhaa kikkailua katkaista pitkän lauseen viimeinen sana seuraavalle riville ja sisennystäkin vähentäen.

Minusta runoissa riveillä on merkitystä. (Lienen tällä ajatuksella kuitenkin aika yksin?)

Mutta hei, Sinikan runot ovat taas kuuluvia, kuulaita, kullankimalteisia!

Menkää kirjastoon, vaatikaa Sinikan teokset sinne hyllyihin ja lainatkaa, ja kehukaa tuttavillennekin!






Tämä on Sinikka Tirkkosen Valon & pimeän halki raportin toinen osa. Kolmas saattaapi tulla vielä. Alla syy miksi en nyt jatka muuten pitempään, Sinikan teksti innosti taas paperille tekstiä, ylläolevan copyright on siis Sinikan ja alla olevan on raapustanut Tikkis:

Mitä on pimeys?

 
    Jos 
      sulkee
            silmät


    niin         kaiken?
        kuuleeko


       Lumisade lankeaa

              sokkona
                  heijastumaan


       heiluu avaruus

       illasta aamuun 
         pehmeän yön yli

                          valokvantit 
                  riippuv
                         at

         sateiden lumo, 

    
  sumea

Turussa 19.12.2013

Juhani Tikkanen