Teemu Forss on runoilija

Niin pientä
ajatuksen poikasta
sormeni päällä kannan,
että yksi maailma kaatuu
sanaa sanomatta.

Ntamo julkaisi Teemu Forssin kolmannen runokokoelman vuonna 2012. Sain kirjan hyppysiini vasta syksyllä 2013. Mutta ei Forssin kokoelma mihinkään ole vanhentunut, parasta ennen päivämäärä umpeutunut. Alun sitaatti sivulta 91.

Tarkkaan katsottuna todennäköisesti
kyseessä on ihminen, vastaava.

(sivulta 8)

Teoksen nimi HULLUN PAPERIT o ROOMALAINEN II vinkkaa että kyseessä on kaksi erillistä kokoelmaa yksissä kansissa. Niin tai noin, hyvin teksti huljuu yhtenäkin, olkoot kaksi vankkaa sikermää?

Ole hyvä ja pysy pinnalla.

(Sivulla 19, ja seuraava on sivulta 28:)

Ja nämä pysäkit odottavat, aina jäävät kyydistä.



Kokoelman ensi selaus aiheutti värinöitä. Teemu Forssin kokoelma tuntui hyppivän luettavaksi.

Kirjaimet ahdistelevat silmiäni. (Sivulta 33.)

Irtonaisia runoja makustellessani tuli mieleen vanha viisaus makaronilaatikon ihmeestä. Miten se tekeytyy uunin hedelmöittyvässä kuumuudessa syötävän hyväksi. Samalla tapaa irtonaiset runot muodostavat hengittävän kokonaisuuden päästessään sivu sivulta lähelle toisiaan. Liki.

Illalla mietitään mikä käsi
on kenenkin. (s. 30)

Kun lukee parempaa, hioutunutta, valmista, (toimitettua?) tekstiä pitää olla varuillaan. Sanoista muotoutuu koko ajan uusia lauseita. Jokaisella sanalla on oma painonsa, lukijan asia on punnita se.

minkä muotoinen on elämä? (sivulta 122.)

Paikoin mietiskelen runon lukemisen maisemaa ja tuoksuja. Kuin istuisi elokuvissa Istuvan Härän vieressä ja polttelisi vanhan ystävänsä elokuvateatteriin salakuljettamaa piippua. Tupakan tuoksu, toisen ihmisen keuhkoissa siivilöitynyt.

eikä oksa edes liikahtanut
kun vesi heilahti hetkeksi. (Sivulta 36. Seuraava luvaton lainaus taas on sivulta 67:)

Aplodeja ei kuulu,
vaikka eilen näin pääkallokiitäjän.


Tekstiä on kokoelmassa paljon. Se ei ole laiha teos. Sanomisen voima jatkuu sivu sivulta, aina ilmenee uusi asia joka pitää kertoa ääneen ja lukea pois viereksimästä. Paperilta. Kirjasta.

Lauseet syntyvät erillisistä sanoista. Eikös se ole normaalia runokielenkäytön perusoikeuksia.

Kahvi tippuu
katoilla
puhutaan kelloa ympäri.
Vain
kipinä
niin se ukko palaa.

(Sivulla 79. Seuraava on sivulta 81:)

Perkele,
jaksa näitä ihmisen muotoisia vihlovia aikoja,


Forss kirjoittaa lauserakenteita ja samalla jatkaa uutta kieltä. Missä kulkee rajat. Eikä Forss selittele, ei pyydä edes anteeksi. Lienee kohteliasta että lukija hahmottaa eikä ole huolimaton.

Kuten jalkapallossa pallo pomppii maaliin ja takakentän taustapiru myhäilee, tietää että jalkapallossa on vain kaksi voittajaa, vastakkaiset maalitolpat.

Hyvin valittujen sanojen synerginen tulos, runokoelma, voittaa pelin 3-2, joista vastapuolen kaksi maalia lasketaan nekin lukijan maaleiksi.

Alastomia hiuksia,
hikinauhassa kuivunut himo (Sivulta 84, ja jatkuu sivulta 86:)

oksilla heiluva halu
ymmärtää
kaiken voima,
kova kuin
valettu tina.

Jos ympäröivä maailma olisi kuin jalkapallokenttä, tai suoneen istuva runokokoelma, niin täällä olisi yhdessä hauskaa.

Ala painua, nikkaroida matkaasi. (Sivulta 107 ja sitten sivulta 112:)

Aivan kuin piruillakseen
kaikkeen tottuu.

Turussa vihmovan sateen jälkeen ilkkuvaa aurinkoa ihaillen. Tottuuko tähän.

Tikkis