Chopin ja runous

Välillä tulin miettineeksi että en enää mainostaisi kenenkään yhä elävän runoilijan kirjaa.

Kirjoitin jokin aika sitten yhdestä kokoelmasta, - josta pidin! mutta runoilija otti närkästyneenä yhteyttä. Lopetti toteamalla että kukin tietenkin käsittelee asioita sillä (heikolla?) taidolla mitä hänellä on.

Anteeksi pyytäen poistin kyseisen jutun äkkiä pois. Nyt luen yhtä Joel Lehtosen runoa, - josta pidän, ja mietin rohkenisiko siitä postata täällä myötämielisen jutustelun?

Kerään rohkeutta.

Tunnen toisaalta tarvetta kertoa mitä runokokoelmia olen satunnaisesti bongaillut.

Miksi niistä ei saisi kirjoittaa, edes lyhyesti? Enhän edes kilpaile minkään kaupallisen kustantajan kanssa.

Omantunnon soimaamana haluan nyt lyhyesti mainostaa Panu Tuomen Sylviuksen uurre kokoelmaa. (WSOY 2012)

Kokoelman teksti on virinnyt Chopinin soidessa. Chopin oli säveltäjänä oman tiensä menijä ja kokija. Ja miksipä ei voisi sanoa että Panu Tuomi on Chopinin koulukuntaa.

Muistini mukaan olen Panu Tuomen kerran livenä nähnyt, kauan sitten Porvoon runopäivillä.

Kokoelman rivinjakoa makustelin pitkään. Panun ajatus rivittää runonsa ikäänkuin ne olisivatko pianon näppäimistö on silmin nähtävä mutta ei ruvennut ainakaan minun korviini helkkymään.

Tapani lukea runoja on vanhanaikainen, olen sisäistynyt siihen että kun runon rivi loppuu pitää tauota runonlukulaukasta hetkeksi kunnes saa pudottautua seuraavalle riville.

Pakottauduin myös kuitenkin lukemaan runot ikäänkuin en huomaisi rivien välejä. .-)

Opinko jotain uutta. Kun koko ajan tekstistä kuului vaimeana Chopinin sotilaspoloneesi Hra Rubinsteinin soittelemana. (Yksi mielikeistäni!)

Nyt pitää lopettaa kehuminen, ylpistynyt runoilija on toki kirjallisuuden piristys, mutta Chopin voi loukkaantua.



Ps.
Mielenpahoitusoikeudenkäynnit tästä kirjoituksesta käsiteltäneen tämän +
blogikustantajan kotiraastuvassa? Sellainen lienee jossakin.