Kävin hankkimassa teoksen Lasipalatsin kirjakaupasta; käteis- ja itsenoutohinta 12E.
Ensi lukemisen kommentti:
Jäi hyvä fiilis. Moni teksti pysäytti. Koska takakansi luonnehti kokoelmaa haikukokoelmaksi tulin laskeneeksi myös tavuja. Ilahduin että aika usein niitä "puuttui".
Luin kirjaa junassa joka suunnisti kohti Turkua. Istuin selin ja välillä katselin miten maisema unohtuu junan jäljille; kevään hankien hivutus myös meneillään.
Ennen toista lukukertaa tulin laskeneeksi runot (sisällysluetteloa ei ole) joita laskin olevan tasan 100 kpl.
Hyvä määrä haikukokoelmalle, vaikka taitto olisi lukemisnopeutta laskematta sietänyt vielä muutaman kourallisen lisääkin.
Aika ajoin tuli tunne että jokunen toinen toistaan tukeva, keskusteleva, runo olisi voinut ansaita paikkansa? Laskin myös sivut ja numeroin itseäni varten ne. 60 sivua joista loppupuolen täytti sinällään tarpeellinen Ntamon julkaisuluettelo.
Mietin esimerkiksi runon sivulta 29 olemusta:
Parempi lasten
kuin ymmärtämättömäin
mielisuosio
Ymmärtämättömästä olisi hyväksynyt myös yksikkömuodon. Ja -mäin vain siksi että -mien olisi ollut kai yksi tavu lisää ja liikaa? (Maiskuttelua.)
Onko tämä aforismi? Vuodenaikaa ei näe eli ei se ihan täysiverinen haikukaan siis ole.
Tätä pohdin muutaman kiitävän kilometrin matkalla. Keväinen iltapäivän aurinko seurasi meitä, junaa, minua.
Vuodenajan lisäksi "oikea, perinteinen haiku" tapahtuu. Siitä näkyy hetki, jonka keskeen korvinkuullen lukemalla pääsee.
Aforismi on viisautta.
Haiku on viisautta.
Siis maailma lienee.
Ihmiset rakentavat rajoja, aitoja. Aidan sisäiseen olemukseen kuuluu portti josta pääsee sisään, ja ulos.
Tykästyin sivun 35 haikuun (kyseessä haiku sillä vuodenaika on löydettävissä vastarannan vedenpinnasta:
Vastarannalla
vedenpinta värähtää.
Vetäydyn varjoon.
Junan penkki oli mukava. Mukavuutta lisäsi löydetty haiku. Ja aikataulu tuntui olevan junan kuskille sydämenasia. Kupittaan jälkeen piti nostaa hyllystä selkäreppu ja pipo päähän.
Kävellessäni asemalta alkuillan katukäytävät kuivattaneessa pikkuisessa pakkasessa mietin että onpa mukavaa kun pienet runot ovat niin täyttäviä että tulee hyvä mieli joka jää.
Rea Lehtonen
SAMAA PIMEÄÄ
ntamo 2011
60 sivua, 12 Euroa.
Tekstit
3 kommenttia:
Kiva, kun tykkäsit! Aika monet kokoelman runoista ovat tyypiltään senryūta, joka länsimaissa usein haikun alalajiksi mielletään. Senryūsta saa vuodenaika ja moni muukin haikua määrittävä sääntö puuttua. Se, onko senryū luokiteltavissa aforismiksi, onkin sitten asia erikseen. -Edellisen kokoelman takakannessa mainittiin sen sisältävän sekä haikua että senryūta; nyt oksittiin selitykset pois.
Kiitos tuosta kommentista!
Aina on pitänyt Juhania häiritä kysymyksillä että mikäs tämä on ja mikä tämä.
Täytyypä kävellä kirjastoon ja pyytää kirjastoa tilaamaan tämä kirja. Teen niin aina, kun joku suosittelee kirjaa. Kyllä sen jonkun pitää olla jossain määrin tietoinen noista teksteistä.
Juuu... Takakansi kuitenkin mainostaa nimenomaan ja vain haikukokoelmaa.
Luin sen "sillä silmällä".
Tuo opillinen "riita" onko lyhyt kolmirivinen teksti haiku, tai nyt siis senryuu...
Kigo - sanoistahan on opillisia listoja runsaasti.
Joskus kutsun omia lyhykäisiä tuttavallisesti "kolmirivisiksi".
Senryuusta lienen itsekin jotain "opettanut", tässäkin blogissa.
Ja kuten Kai Nieminen pilke silmissään lienee joskus mutissut, että niin, haiku tai senryuu, kiista tuottaa joskus vain puujalkavitsejä.
:-)
Mutta kunhan ovat, kaikesta voi olla eri mieltäkin, ja pitääkin toki; senryuun kuuluu olla vähän ihmistä irvistelevä, kauniisti.
Inhimillisen myötäelämisen juttuhan elää myös haikuissa. Ja siis eritoten senryuussa.
Ja itse Bashookin sisällytti yhden kolmirivisen matkakirjoihinsa, totesi vain että hupsista, taisi vuodenaikasana unohtua... :-)
Englanninkielisillä "haiku"-sivuilla näkee toki kigo-sanojen puutosta usein, mutta jos runo on napakka, se laajenee inhimilliseen ansioihin ja luontokin on mukana, niin ainahan sellainen runo on arvonsa ansainnut. Tavuista tiukan paikan tullen viis.
Erikseen on oppiriita siitä että länsimaissakin pitäisi tehdä vain yksirivisiä. Koska Japanissakin ne piirretään joskus vain ikäänkuin yhdellä kirjoitussiveltimen vedolla...
No joo.
Nimitelkööt ympäristöt sitten runoa miten haluavat; kunhan lukevat ja tykkäävät!
Ja panitteko merkille; Mainichin "klassikkona" oli taannoin se kuuluisa yhden sanan juttu: "Tundra"
Lähetä kommentti