Kristian Blomberg itsekseen muuttuva

Toisinaan askeleet kaikuvat seinistä kuin joku tai jokin ajaisi takaa.

(Kristian Blomberg sivulla 34.)

Minulle käy usein hyviä runoja lukiessa niin että lukukokemus kasvaa luetusta tekstistä ulos.

Kuiskaavat korvaan
    rivienvälin melu,
    silmiin kuultava

(Tikkis 2014.)

Joskus se harmittaa. Mutta ei enää; olen siinä iässä että moni parhaista tuttavistani on jo viisaasti hiljaa. Eivät ota kantaa jos yrittää herättää keskustelua. Parimetrinen hietamaa vaimentaa turhanaikaiset pulinat.


Kasvanut elinaikakerroin pienentää eläkkeitä. Liike-elämä hamuilee eläketurvarahoja. Niillähän maksaisi mukavasti lisäbonuksia niille jotka saavat konserninsa talouden yhden kerrallaan persiilleen. Mitä huonommin firmalla menee, sitä suuremmat bonukset johdolle?

Pulun siipien ääntä ei tunnista nauhalta pulun siipien ääneksi.

Sivulta 20. Kursivoidut otteet ovat teoksesta:
Kristian Blomberg itsekseen muuttuva,
Poesia 2011. 78 sivua.

Jos kuvaa valottaisi tarpeeksi kauan, haihtuisivat ihmiset pois kaduilta.


(Sivulta 13.)

Ihminen kokee sellaiset molekyylit yhtenäisiksi joissa atomit viuhuvat aineelle ominaisella vilskeellä.

Valokvantit eivät ole kiinteitä valonsäteiden levyisiä maanteitä, tai edes leveä palkki auringosta maahan.

(Yöllä kuun kautta!)


Entä jos ympärillämme on toisia maailmoja jotka väreilevät niin hitaasti että rajoittuneiseen aikakäsitykseen sidottuina emme sitä erota.


Sitä mitä me emme erota sitä ei ole.


Voisiko joku toinen maailma olla niin harvaa että suhisemme sen ohi ja lävitse?

Ehtiikö Kairon Sfinksi keskustelemaan tämän harvemman maailmanjärjestyksen kanssa.


Aika on matemaattinen suure. Pisin aika tietoisessa avaruudessamme lienee nykytiedon mukaan vajaat 20 miljardia valovuotta. Sen kauempaa ei olla havaittu mitään ajaksi mitattavaa. Joku tuonkin on metrimitalla mittaillut.


Ja mikä on lyhyin vielä tajuttava aika? Elektronin kiertoaika atomissa? Entä sähkö joka ilmenee siitä tilasta jossa elektroni viuhuu?



Kun tuntemattomia sanoja nousee huulille, huoneen lämpötila tuntuu muuttuvan


(Kristian Blomberg sivulla 46.)


Kamerani automatiikka pitää ihmisen puolta. Kirkkaalla valo-ilmalla kamera päästää vähemmän valoa digikennolle. Ja kun kameran mielestä on liian pimeää niin se tallentaa mustan ruudun.
Jos kuitenkin valottaa riittävän pitkään niin ottaako kamera lyhyen maailmankaikkeuden ohilennosta kuvakopion?

Pitää olla tarkka että kamera ei tärähdä.


Jos jostakin kohteesta ottaa riittävän monta valokuvaa, niin huomaako kuvattava kohde että hänestä on otettu valonäytteitä kameran digivankilaan?

Valo ääntelee.
   otapa siitä kuva,
   printtaa kopio

(Tikkis 2014). Sivulla 41 Kristian Blomberg julistaa:

Tauko.

Seisotaan hetki,
että hengitys ehtii 
tasaantua

(Tikkis 2014.)




Miksi pienillä teoilla on merkitystä vain jos ne tehdään


(Kristian Blomberg sivulla 77.)

Kokoelma on ilmestynyt jo vuonna 2011. Minun silmiini se ilmaantui vasta tänä vuonna. Mayojen kalenterin loppua ei kuulemma kannata pelätä. Sanoi joku.

Että taivas putoaa niskaamme, sitä pitää pelätä?

Ja ettäkö mihin kategoriaan tämä Poesian kustantama itsekseen muuttuva asettuu?

Mielestäni sen paikka on runohyllyssä, siellä se saa tulla juttuun, kunhan ei öisin pidä isompaa mekkalaa.



Hiljaisuus täyttyy äänistä ja ajatuksista

(Kristian Blomberg sivulla 45.)



Turussa -12 asteen ulkolämpötilassa, hellassa palaa tuli ja se nostaa lämpömolekyylit pomppimaan sisällä + 23 C energiatasoilla. Kelpaa tässä maailmassa siis elostella.

jos valon äänen 
pysäyttää 
niin tuleeko vilu?

Tikkis 24.1.2014