Turussa Titanikissa on Katri Sipiläisen näyttely ILMAinen. Se on avoinna enää huhtikuun 19. päivään saakka.
(Galleria Titanik, Itäinen Rantakatu 8, Turku.)
Kuvassa oikealla hänen tekemä mandala, jota jo joku oli ehtinyt tallailemaan.
Mandalasta lisää Mataleenan blogissa:
http://mataleena.blogspot.com/2009/03/mandala-titanikissa-turussa.html
Titanikin tiloista ensimmäinen, kadun puoleisessa huoneessa oli öljymaalauksia, ja oikeassa nurkassa muutama kymmenen orvokkia. (Kuva vasemmalla.) Orvokit olivat jo alkaneet oman lähtölaskentansa, jota niiden takana pienessä nurkkahuoneessa oleva iso mandala perinteensä mukaisesti odotti myös. Kun mandalan aika on mennyt se kasataan yhteen ja sen kaikki värit muuttuvat niin että mikään niistä ei enää erikseen erotu, eikä mikään mandalan muodoista enää siinä muodossaan ole koskaan enää näkyvä.
Mikä elämässä on pysyvää. Mitä taide merkitsee. Tässä Katri Sipiläisen näyttelyssä Titanikin intiimit tilat oli otettu kokonaisvaltaisesti käyttöön. Näyttelyn sisäinen sanoma keskittyi minun mielestäni mandalan hiljaisen tyynesti ja kuitenkin iloisesti odottavaan tulevaisuuteen.
Aurajoen vastarannalla kivityömiehet paikkaavat samaan aikaan Aurajoen savisia törmäitä. Ihminen pitää huolta että joenvarren savi sorru, eivätkä joenvarren rakennukset enää sortuisi Aurajokeen, kuten joskus keski-ajalla on käynyt.
Katri Sipiläisen Titanik näyttely ottaa kantaa kaiken pysyvyyteen; suojelusenkelikin suojaa suden hahmoista pikkulasta huteralla sillalla joen tuolle puolen.
Seinällä kuihtuvat orvokit odottavat oman kasvunsa täyttymystä.
Mikä yksittäistä odottaa tässä suojellussa maailmassa, olemmeko me lopulta myös kuin mandalat, todellisen tasa-arvoisia. Pysyykö savinen joenpenkka ikuisuuteen asti ihmisen määräämissä rajoissa.
Katri Sipiläisen Titanik-näyttely jättää jälkeensä suuria vastauksia; onko meillä ihmisillä sisäistä halua kuunnella, tai katsella niitä.
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti