Istun illalla tuvassa
ja katselen aina välillä ulos ikkunasta.
Viileä ilta pimenee mustaksi
eikä metsää vastarannalla
enää erota.
Vaatii lujaa uskoa
huomenna taas uudelleen
löytyvään päivänvaloon
että siellä se pidättelee
hengitystään,
pilkkopimeässä,
metsä vastarannalla.
Minua pelottaa lähteä ulos
iltakuselle,
että jos häivyn näkymättömäksi
sysimustan yön syliin,
niin katoan,
eli olenko enää olemassa?
torstai 14. elokuuta 2008
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti