hehkuva hiillos
sängyn alla uusia
villakoiria
Kerrostaloissa, jos haluaa tuulettaa, niin pitää laskea käytettyä ilmaa ulos. Puilla lämpiävään uuniin samainen ilma humisee ja rätisee klapeissa. Vanhat kaakelit lämpenevät. Tunne että elämästä voi selvitä hengissä, ainakin syvemmin jäätymättä.
hiipuva uuni -
huonepölyhiukkaset
lämmittelevät
Tämä on bonusteksti aamulla; mittarin mukaan pihalla oli käynyt - 24 Celciusta, kylmin yö tähän mennessä.
pannu purpattaa -
kahvin tuoksu leijailee
makuuhuoneeseen
Tekstit
10 kommenttia:
Mittarimme parvekkeella näyttävät tasan nollaa.
Täällä on kaukolämpö eikä lämpömittariin ole luottamista koska ikkunat ja ovet falskaavat. Ainakin entisaikojen tehdastyöläisten kielellä: ovet ja ikkunat ovat susia.
Kuva: suunnaton susi keskellä korttelia joka lipoo huuliaan päästäkseen käsiksi vielä joihinkin toimiviin oviin ja ikkunoihin.
Veikkaan että on pari miinusastetta ja nyt lähden sitten ulos.
Kun asuimme kauan sitten Vassor Byssä sanoi vuokraisäntä usein että heidän ilmasto on usein lämpimämpää kuin Maarianhaminassa.
Ja kyllähän ilman pitää päästä kiertämään; vesijohdot ja viemärit pitää rakentaa niin että pakkasilma pääsee tekemään luonnollisia tarpeitaan.
(Vassorissa oli vesijohtoja joita piti varjella jäätymiseltä; siihen piti kantaa aika lailla puita sisälle talvisin. Vesipumpun painesäiliö oli viisaasti suuressa perunakellarissa; se ei jäätynyt koskaan.)
...
Anoppi sanoi joskus muistellessaan sitä aikaa kun vesi tuli ja meni kävellen että "ei ollut hometta taloissa!"
Lattialankkujen välissä muutaman millin kolot, leivinuuni iso kuin pieni pakettiauto ja kun viimeksi olimme siellä talvella yötä niin vuolukivet lämmittivät pakkasilla tuvan helposti yli 25 asteeseen vaikka ulkona oli samanverran miinusta. Vesi oli ampärissä ja saattoi joskus jäätyä, mutta vettä se on jäätynytkin vesi.
Miten toteuttaisi tämän homeesta - vapaan asumisen halvalla tehdyissä elementtitaloissa.
Millaisesta pikkupojasta syntyi runoilija, haikujen kirjoittaja?
Kyselee viiden pojan äiti
Haikurunoilija? Meitä oli vain kolme veljestä joista minä olin nuorin. Sitten tuli II sarja ja jäin väliin; mulla on kaksi pikkusiskoakin...
Että nyt olen typistynyt lähes kokonaan kolmirivisiin,,, kaikki eivät aina välttämättä ole haikuja mutta minua se ei haittaa. Saan täsmälleen saman hinnan kaikista. Myös vaikka en rustaisi yhtään mitään. Siitä ei siis paineita.
Kesti pitkään että luin ylipäätään mitään runoja, kenties vasta 17 vee ajauduin kaverin kaa kynäilykerhoon uteliaisuuttani istuksimaan, ohjaaja kysyi että mitäs minä sitten kirjoitan.
Säikähdin ja valehtelin että runoja. (Tiesin että ne ovat lyhyitä ja niitä kirjoittaa äkkiä.) (??!!) Sepä ei riittänyt; No minkälaisia runoja?
Olin kai jostain silloisella 1960-luvulla kuullut että V.A.K. ja Co kamppailevat ilmestyskirjan Petoja eli Moderneneja runoja vastaan.
- Sellaisia moderneja, valehtelin.
- No ensi kerralla tuot niitä näytteille?
Pitihän sitä; menin Turussa Wiklundin kirjakauppaan ja katselin runohyllyjä, ostin muistaakseni NVL runoantologian ja kotona lueskelin sillä silmällä.
Rustasin niiden innoittamana pari "modernia" runoja jotka seuraavalla viikolla esitin.
Ja jäin koko talveksi ja joka viikoksi piti veivata jokunen uusi "moderni".
Haikuihin perehdyin vasta DolbyC.tä kerätessäni; siinä on n. 30 kpl linnunpelätti-haikua.
Toumas Anhava hyväksyi tavutuksen, eli ei tavuja. Tiukka tavutus ei käännöksissä tietenkään ole toimiva; jos ne väkisin vääntää 5-7-5 niin toki suomen kieli siihen murtuu mutta jälki on usein kaameaa.
Suomeksi taas kielemme taipuu aika useinkin 5-7-5 mutta ei esim. Englanniksi oikeastaan mitenkään. (Tulee aivan liian pitkiä...)
DolbyC:n Linnunpelätti - käännösten rinnalle tein muutaman lyhyen, niitä voinee kutsua haikuiksikin joitakin.
Nyt mulla on missio saada aikaiseksi 10.000 lyhytrunoa, joista usea on haiku. Olen aika lähellä puoliväliä, mielestäni. En jaksa laskea kaikkia. Mutta summittain tuota luokkaa.
Issalla oli reilut 20.000 haikua, eli siinä mielessä olen harrastelija.
Haiku vaatii lempeää kuria, pitää malttaa rupattelunhalunsa ja olla tiukka mutta samalla löysä; tekstin pitää päästä leijumaan vapaana kuin perhonen saatuaan siipensä kotelonpudotuksen jälkeen.
Mutta kun tekee lyhyitä on muutama suuri vaara:
Teksti epäonnistuu. Sitä ei heti itse näe.
Teksti onnistuu mutta sitä eivät toiset näe.
Joskus teksti epäonnistuu ja toiset hyppivät sen kanssa riemusta. Siitä tulee outo tunne.
Ja joskus teksti onnistuu ja toisetkin sen hyväksyvät.
...
Zap?
(.zap on dBaseIII.sen ohjelmointisana joka purkaa kerralla koko vastikään kirjoitun dBase-ohjelmanpätkän.)
Piti lukea "vastausksesi" monta kertaa, siinä oli niin paljon sisältöä.
Runoilijaksi ajautuminen oli siis kohtalon johdatus? Mutta ilman synnynnäistä runoilijasielua silläkin olisi ollut vaikeuksia, arvelen.Miten se runoilijasieluisuus näkyi pienenä, sehän sinut kai sinne kynäilykerhoon potkaisi?
Olen untuvikko haikualueella, sattumoisin päädyin sivullesi ja kiinnostuin asiasta. Ihan ensimmäinen kirjoitus, jonka luin, oli torakkajuttu. Se oli mainio.
t. viiden veljen emo
Haydy, zap-komento tuhoaa koko
dbf.tiedoston, kokeilin just.
on tietenkin varmuuskopiot.
Kuka muu vielä käyttää jatkuvasti
1980-luvun alun ohjelmaa, joka
toimii xp:n ikkunassa?
tere taas
maurice
Tuota, yritin kai rivien välissä sanoa että en minä vaan tiedä. Muistan kun piirtelin 7 vee vanhana mummolan kammarissa paperille koulussa opetettuja irtokirjaimia, piirsin U ja toisen U ja sitten muistin kauniin N kirjaimen ja sitten sipaisin pystytolpan eli I. Tajusin että olin kirjoittanut sanan uuni, ja hihkuin innosta. Mummo mutisi jotain että uuniin pitäisi tehdä kai tuli... Se puiden haku liiteristä oli minun vastuullista puuhaani.
Kynä ja paperi syrjään, maailmassa on tärkeämpääkin!
Runot vastaan proosa? Mummolle tuli Uusi Aura niminen porvarien lehti. Opittuani lukemaan huomasin että siellä on vaan ikäviä asioita kuten Korean sotaa ja haaksirikkoja. Mummolla oli pari vanaa kirjaa hyllyssä ja kun yritin lukea runoja niin muistan että ihmettelin että miksi tätä asiaa ei voi kertoa kunnolla ja oikein. Että näinhän tämä kuuluisi sanoa... Eli en lainkaan ymmärtänyt loppusointujen ylivertaista hienoutta. (Enkä vieläkään!)
Pitikö sen takia kirjoittaa itse itselleni omat jutut, kun muut eivät näköjään osaa? Kaikenlaiset V.A. Koskenniemet ja mitä heitä lienee?
Myöhemmin löysin VAK-kootuista (10 osaa) aika montakin oikein hyvääkin runoa, eli ei se Oulun poika ihan toope kai sittenkään ollut?
Tosin itseään täynnä, vaikka pieni ja hintelä ukkeli olikin.
Ja maurice: juu, olen aikoinani paljonkin dBaseIII:sta käyttänyt, mutta en enää pitkään aikaan.
Zap on myös sarjakuvatekstin sana, missä semmoinen lipeväkielinen pankkiirin elukkainkarnaatio zappaa suuhunsa kaiken mikä lähellä lentää.
Lentääkö rahat? Ainakin ne hukkuu kreikan kautta Bilderbergiläisiin Opus Dein tapaisiin pohjattomiin tyhjiöihin? Hupsista.
No tulihan sieltä rivien väleistä jotain muisteluksia, niitä on siellä varmaan lisääkin.
Itse taas olen aina ajatellut, että runo on runo vasta jos siinä on ne nerokkaat loppusoinnut. En ole saanut semmoisia aikaiseksi, se on vaikeaa. Loppusoinnuttomat tuntuvat liian helpoilta, ovatko ne sitä?
Tämä haikurunous on nyt sitten taas jotenkin eri juttu, siinä on niitä sääntöjä.
Lasketko tavut, vai "kuuletko" pituuden ilman laskemistakin? Miten tarkkoja ne säännöt oikeastaan ovat?
MInun ensimmäinen haikuni:
metsän tuulonen
kaupunkien kaduilla
hämillään nyyhkii
t.:viiden veljen emo
Loppusointujen aikaa vieläkin aika monet kaipaavat, ja mikäpä siinä.
Kuitenkin puolivälissä itä- ja länsimurteita kuitenkin pidän kalevalan 8-tavuisista etupäässä alkusointuihin perustuvista säkeistä.
Jos runo on hyvä suuhun ja korvakin siitä nauttii niin mitä muuta tekstiltä voi vaatia?
No tietenkin poliittisesti oikeaa arvomaailmaa? - )
Haikujen säännöt; niitähän riittää sivutarkennuksineen lähes loputtomasti, ja kaikki lienevät oikeassa.
Miksi kahlita itseään turhanpäiten tavujen kahleorjaksi tms.
Onhan se silti haaste.
Suomessa se tavujuttu ei ole ihan niin mahdoton, mutta joskus kun joku saa veivatuksi järjellisen 3-rivin 5-7-5 niin hihkuu koko maailmalle innosta että nytpä synnytin Haikun. Vaikka haikun perussäännön vuodenaikaa ei olisi lähimainkaan yms.
No joo. Kiva kun ylipäätään synnytti...
Japanissa on lausumattomia sääntöjä; omaa itseään ei pitäisi korostaa vaan tuoda itsensä muuta kautta, kuten kirpun joka hyppää tulvivaan jokeen ja alkaa kuitenkin urheasti uida sivuvirtaan.
Joillekin pelkkä 5-7-5 riittää siis haikuksi. Ja mikäs siinä, jos silleen tulee käypä runo niin eihän siihen ole mitään sanomista, kuten kun taiteilija nimittää maalattua auringonnousua "Ihmiskunnan Nousu"-tittelillä, esim. :-)
Haikujen Suomessa usein unohtunut yksi sivujuonne on siinä piileskelevä positiivinen ilo, jopa iloittelu. Pientä huumoria siis, eikä aina niin korkeauskovaisten vakavuutta.
Se on arvostusta, eikä halveksuntaa, kuten Suomen "körttiperinne" taitaa helpolla leimata iloisemmat jutut jopa syntisiksi?
Haikusi oli iloinen ylläri.
metsän tuulonen
kaupunkien kaduilla
hämillään nyyhkii
Rivi 1, metsästä on pieni tuulonen tullut kaupunkiin.
Rivi 2. Vaeltaa ympäri kaupunkia, kuljeskelee.
Rivi 3: Hämmentyy. Ja tulee itkukin? Pikku toolonenko siis eksyi ja nyt tuli ikävä emo-tuulosta.
No niin, kukahan se siellä kaupungissa ei oikein viihdy?
Tiedät kyllä hyvin, kuka ei viihdy kaupungissa!
Kalevala on ihana pakkaus, se rikas kieli, alkusoinnut, toistot jne. Jouduin koulussa lukemaan Kalevalaa ulkoa, perehtymään sanastoon, johtamaan sanoja kantasuomesta ja sen sellaista. Ihme, että siitä silti pidän. Inhat opettajat voivat tosiaan tappaa oppilaiden kiinostuksen, vaikka kai päinvastaista toivovat.
Koko Kalevalan voi posottaa yhdellä melodialla, miten haikut istuvat sävelillä? Olisiko turhan lyhyt laulu, kun ei ole säkeistöjä.
Saako haikuja pistää peräkkäin?
- Kaikenlaista se keksiikin kysyä, ajattelet varmaan.
t. viden veljen emo
Lähetä kommentti