Kari Saviniemi
Kryptoideja
Daimon 2010
60 sivua.
Teoksessa on 36 runoa viidessä sikermässä, joista keskimmäinen on De rerum natura 1-13.
De rerum natura, eli Asioiden luonteesta; jäänyt jälkipolville runoilija Lucretiukselta. (99-55 eKr.) Lucretiuksen De rerum natura on käännetty suomeksi nimellä Maailmankaikkeudesta.
Runossaan Lucretius esitti muun muassa, että kaikki todellisuudessa koostuu pienistä äärettömässä tyhjyydessä liikkuvista atomeista, sen sijaan että olisi jumalien luomaa.
Kari Saviniemellä De rerum natura – sikermä koostuu 13 tiiviistä runosta, jotka ovat kuin villahuiviin käärittyinä runokotiloita, pesue joka odottaa lukemistaan.
Herkkiä, lujia, kuultavia runoja.
Runon sivulla 53 otsikoksi sopisi ”Fukushima”, - jos haluttaisi olla ajan hermolla - lainaus loppuriveiltä:
siipirikko
joka valittaa, valittaa,
valittaa,
sen nokassa on kuohaista verta
ja silmissä mustaa valoa,
mustaa lunta.
Se ohut mutta korvin kuultava hengitys joka Saviniemen tekstistä huokuu. Teksti antaa uskoa elämään, paikkapaikoin toki on realismia, mutta elämä kulkee, siihen kuuluu kuolemaa edeltävä syntyminen. Sivulta 28:
Puu tekee kuolemaa,
tukikepit
alkavat työntää lehteä.
Elämää on ympärillä ja siitä tarttuu tuntoja tekstiin. Kuten pitääkin. Tekstikuvasto on ilmaa, ei leijuvaa mutta ikään kuin lenneltäisiin hiljalleen, jalat maassa, päämäärä on tietoisuudessa, ja taakse jää hyväksyttäviä muistoja. Sivulta 30 lainaus:
Puut marraskuun sumussa.
Varpuset katsovat pää kenossa.
Joku näistä Jumalan linnuista on isä.
* * *
Suuri ihmistä muistuttava pilvi lipui selällään
taivaalla, suu auki.
Tämä toi mieleeni Haikubloggaaja Billin maaliskuisen haikun:
pilvi muotoutuu
pyyhin
yhden viivan yli
(Kts http://haiku-usa.blogspot.com/2011/03/shapes.html)
Edelleen Saviniemeltä, sivulta 45:
Sydän latkuttaa kuin pesukarhu.
Meillä oli joskus Upon Pesukarhu-merkkinen automaattipesukone. Toista niin pitkä-ikäistä pesukonetta ei nykyisin enää saa. Ainoa vika mikä siihen tuli arviolta noin 10.000 pesukerran jälkeen oli poistopumpun laakerin vuotaminen. Pesujen jäljiltä pesuhuoneen lattialle ilmestyi pieni noro vettä. Mutta UPO toimi ja toimi.
Kuten tulee usko runouteen Saviniemen kryptisyydestä vapaita säkeitä lukiessa.
Kari Saviniemi on syntynyt vuonna 1946. Hän asuu Keravalla.
Saviniemen kirjoja voi tilata osoitteesta daimon@kolumbus.fi
Tekstit
4 kommenttia:
Muistanko väärin, vai kirjoitti Saviniemi joskus nuorempana kokoelman nimeltä Daffodil? Sen muistan että hän oli suunnilleen meidän ikäisemme.
Meillä oli käytettynä ostettu Upo Pesukarhu, joka toimi noin 30 vuotta. Siitä meni linkoushihna pari kertaa, kunnes korjaaja korjasi sen tuhdimmin, eikä se enää mennyt.
Sitten toissavuonna moottori simahti. Kierrätyskeskuksesta saatiin uusi vanha halvalla.
Daffodil juu. Olen etsinyt sitä hyllyistäni, mutta on kadoksissa. Muistikuva minulla siitä on; raikas.
Nykyisin kulutuselektroniikka kestää nipin napin takuuajan, ja sitten pitää ostaa taas uusi.
Ilmeisesti kaikkien aikojen vahvin suomalainen tuote oli Wikströmin venemoottorit. Appiukolla oli sellainen Koitereella, ollut kyhjöttänyt kymmenkunta vuotta rantapöheikössä. Hankittu milloin lienee kun appiukon porukat vielä kulkivat kesäisin veneellä kylille.
Mentiin katsomaan, raivattiin joku risu tieltä, appi kuivasi tulpan, ruuvasi sen takaisin, kiristi tulpan johtoa tiukempaan (oli peräti irti kun tultiin) ja lurautti moottoripetroolia säiliöön, ja veivasi muutaman kerran vauhtipyörää. Tsup tsup tsup!
Siinä olisi kestävän kehityksen moottoriperinnettä, mutta elinkeinoelämän nousevan tuottavuuden maksimointi estää tuontapaisen epätuottavan tuotannon... ;-(
(Tuliko rivien väliin vähän taas saarnaa?)
Saarnoja kuuluu näinä maailmanaikoina ollakin.
Jostain syystä Saviniemen Daffodil osui käteen heti. Tässä ote:
Yhä pilvien ruoho kukkii tyhjyydessä, eikä putoa,/ emme me voi poimia kukkia niiltä niityiltä jotka jumalien ovat:// tähän nurmeen nousevat sävelet enkeleitten alle,/ei niitä saa,/ne eivät putoa,/emmekä me pääse://on matka sinne tyhjyydellä sineklsi kivetty, me emme uskalla sinne itse,/emme liukkaille kiville joita koskaan ei edes ymmärretty. (Os. Yhä pilvien ruoho kukkii tyhjyydessä, nro. 3, kust. Otava 1968)
Ei ihme että muistin kirjan.
Siinä on keskellä kuolema ja kaipaus, ja kaiken kaikkiaan nuoruuden kuva, koko kirja. Ja kun itse oli silloin nuori, tuona hulluna vuonna, niin kyllä sen muistaa.
Olen tullut siihen tulokseen että ennen julkaistiin vähemmän kirjoja, mutta ne sitten myös tuntuivat päässä ja kropassa lujemmin kuin kirjat nykyään.
Tai sitten olen vain vanha ja puutunut.
Vuosi 1968...
Kiitti sitaatista!
Aika usein tulee mieleeni vanhenevia runoilijoita lukiessa se tarina maalarista joka 100 - vuotiaana, pelätessään kuolemaa, pyysi lisää aikaa jotta oppisi paremmin piirtämään luumupuun oksan. Vai kirsikanko se oli.
Hän sai lisäaikaa 10v. Sitten taas sama juttu, ja sai lisäaikaa.
Kun ukkeli täytti 120 vee hän yhä opiskeli piirtämään luumupuunoksaa.
Tulee mieleeni katsellessani vaasalaisen Nandor Mikola'n 1911-2006) akvarelleja. Tapasin hänet kerran Vaasassa jonkun porukan kanssa. Mieleenpainuva taiteilija. ... Ei ehtinyt täyteen sataan.
Jotenkin hänen väritäyteläiset akvarellit tunnistaa kun niitä näkee. Hioutunut tekniikka, tai pitänee sanoa taito. Ei jännitä, ei silti leisku. Eikä hänen tarvitse (tarvinnut) yrittää liikoja. Hän vain teki niitä akvarelleja. Kaikki erilaisia, mutta kyllä ne tuntee. Nandorin.
No nih, vaalit lähestyvät ja VMn virkamiehetkin ovat lähteneet vaalikiertueelle! Jakavatkohan he kulkiessaan oikeita vaalinumeroita?
Lähetä kommentti