Pekka Kejonen

Löysin divareista muutaman kirjan:

Pekka Kejonen
Walkman, minä se olen
(WSOY 2004)

Mastodontin muistijäljet
(WSOY 2008)

Kejosen Walkman oli muutenkin jäänyt jotenkin havaitsematta, tosin minulta jää usein seuraamatta mitä virallisella runoussektorilla julkaistaan. Nämä olivat mukavia löytöjä. Mastodontti jatkaa ja keskustelee (..vastaan tulee / runoja lausuva poika / delfiinin selässä ) siitä minkä Walkman aloitti. (Vain harva uskaltaa olla / oman juoksunsa jänis.)






Walkman on hyvän kokoinen kokoelma, sivuja on 126. Sikermiä on VII joka aiheuttaa muutaman blanko sivun keskelle kokoelmaa. Siinä kohtaa lukija saa levätä ja sivunvaihtokäsi liikuntaa.
En tiedä on tämä seuraava ihan kokonainen runo, mutta minua tässä viehätti ilmastotieteellinen konkretia:

Kirkkauden hinta on 
kylmyys.

(Walkman sivulla 32.) Siitä kun Kejonen julkaisi Deatnu-kirjansa, Talvipäivänseisaus ja Kevätpäiväntasaus, hän on muuttunut. Ikäänkuin Kejonen olisi muuttanut. Vilppulaan. Että runoilija kirjoittaa seudulta jossa itse on ei liene väärin. Päinvastoin. Siitä missä on läsnä on kirjoitettava. Seuraava ote voisi olla mistä vain:

Muheva kuu nousee katsomaan 
riemua siitä 
että minä olen 
ja syksy on.

(Walkman sivulla 43). Puujalkavitsi muistaisi että syksy saa. Kejonen ei hairahtele.
Ja saaminen on sitäpaitsi tässä suotu kuulle. Japanissa runoilijat kommentoivat toinen toistensa runoja, jatkavat siitä mihin toinen jäi. Onko Kejonen Walkmanin sivun 35 runossa jatkamassa Pentti Saarikosken pohtimista siitä Missä asennossa haluaa olla kuollut kun Kejonen kirjoittaa:

Seiso suorassa 
kun olet näkösällä. 
Vasta arkussa asetut 
oikeaan muotoosi.

Mastodontin muistijäjlet on jaettu VII sikermään. Helpottaa lukemisen rytmitystä?
Mastodontissa tuntuisi olevan aavistuksen verran muistelujen makua yleisen runollisen sanailun seassa. Yleismaalmallista runoutta, ei enempää mutta mielestäni ihan riittävästi. Siteeraus sivulta 77:

Elämä alkaa illansuussa 
kun muistot venyttelevät itsensä hereille.

Kejonen kirjoittaa ja julkaisee vankkkaan tahtiin. Ikäänkuin perhoskalastaja joka koskessa napaansa myöten itseään vilvoitellen tempoo tasaiseen tahtiin kaloja, - ja päästää ne sitten takaisin. Uimaan. Jatkamaan elämään. Tee onkimille kaloillesi mitä itse haluaisit sinulle tehtävän.

Joki opetti minulle tämän: 
katson kaikkea maisemaa
kuin ensimmäistä 
tai viimeistä kertaa. 

Sivun 33 tuotos. Mikäpä näitä on lukiessa. Sivuja on 116, eli nykynormaalia kenties tuhdimpi kokoelma, mutta tasapainoisen kokoinen, kuten jos koskikala on suurempi mitä siima jaksaa niin se saattaa karata. Ja sekös on perhoskalastajalle häpeä.

Kejosen runot eivät häpeä, eivät karkaa. Kejosesta itsestään en olisi yhtä varma.

---

Vanhalla kotisivullani olen jutellut seuraavista Pekka Kejosen kokoelmista:


Suruttoman saattohoito (WSOY 2005.)

Kevätpäiväntasaus (WSOY 2000.)

Mansardikattoinen mieli (WSOY 2006.)

Talvipäivänseisaus (WSOY 1998.)