perjantai 6. huhtikuuta 2012

Luopumisen vaikeus

Kenkä joka kävelee omia polkujaan.

(Kristian Huuhtanen, Parnasso 2/2012 sivulla 22.)



Parnasso ei ole kenkä. Parnasso on saapas johon kaadettu vesi ei hölsky, ei tulvi. Se kasvaa ja voi terveesti.

Muistan pikkupoikana Vahdolla pehkusuolle johtavan metsätien ojaa johon oli keväällä täyttynyt kirkasta, huokuttelevaa vettä.

Miltä tuntuu astua kumisaappaalla kristallinpuhtaaseen ojaveteen josta erottaa pohjan. Menin jalallani ojaan, syvemmälle. Syvemmälle. Vielä olisi sentin verran varaa. Tunsin ojaveden kirkkauden painavan saapasta. Hengitin varovattomasti ja vettä solisi saappaaseen.

Mietin että pitikö tuokin kokea, mutta että kannatti. Ei pikkupoika noin pienestä vilustu, aivasta. Kävin pehkusuon reunassa, hipsin takaisin. Vaihdoinko sisällä kuivat sukat, en muista. Ainoa asia minkä muistan oli kristallinkirkas puhdas vesi ojassa. Ja pehkusuolla pesivä kurki ei tuntunut niin ilahtuvan kun tölmäsin suon reunaan.

Tämä tuli mieleen kun selailin Parnasson numeroa 2/2012. Panin merkille oivallisen esseen Solzenitsynistä, laatija Juhani Sipilä. Sen esseen takia tämänkin Parnasson numero on meillä tallessa. Vaikka hyllyihimme ei ole enää vuosiin oikeastaan sopinut mitään uutta. Saati vanhaa. Vanhenevatko kirjamme kun me itse pysymme samanlaisina. Mitä nyt kierrosmittariin kiertyy kulunutta, mennyttä, käytettyä aikaa.

Runous-osasto: Kristian Huuhtanen!

Polku joka karkaa jokaisella askeleella kauemmas.

En tunnustaudu pitkän proosan suurkuluttajaksi enkä proosarunon ahmijaksi. Tämä Huuhtasen Neljä proosarunoa soljui silmieni verkkokalvojen lävitse kuin keväinen metsätien ojan puhdas vesi, hulisten.

Siispä muuta ei tarvita: hyviä runoja. Selviä. Kyllä. (Toisella kotimaisella Yes!)

Mieleen tulee vastaava runokokemus, esimerkiksi Antti Hyryn Kertomus on viime aikojen parasta suomalaista proosarunoa.


Jonkin aikaa mietin että onko Pekka Tarkan Lehtos-essee II niin "tämmöinen" mitä Lasse Koskela sinällään pitkässä jutussaan arvioi.

Heräsi himo kuulla, lukea Pentti Lylyn Lehtos-juttuja.

Tuomas Anhava sanoi ryhtyessään toimittamaan aikoinaan Parnassoa että hän ei ota ainuttakaan teilausta lehteensä.

Erinomainen periaate.

On helppo panna halvalla, ylenkatsoa. Ja teoksia riittää jollei nyt käsillä oleva herätä kiinnostusta niin miksi nähdä vaivaa todetakseen että "tämmöinen" .-)

Tykkään kuitenkin niin paljon Joel Lehtosesta, eritoten Henkien taistelusta, että jos Tarkan II esseekirja tulee eteeni kohtuuhintaisena divarista niin tilanpuutteesta huolimatta se saattaa kulkeutua kämpillemme.

Solzenitsynit meillä suurinpiirtein kaikki ovatkin.

Ja pysyvät. Ja Hyryt. Ja lähes kaikki Parnasson numerot; kun viimeksi yritin niitä inventoida niin väliltä saattaa puuttua yksi irtonumero.

Siis mikään ei ole täydellistä, tässä maailmassa.

"Täydellistä vapautta on olemassa vasta, kun on lakannut olemasta, kun minuutta ei enää ole."

Pentti Holappa Parnasso 2/2012 sivulla 33.

Maailma jatkunee. Ja kuin muistuttaakseen maailman pysyvyydestä ulkona alkaa sataa kevyttä pakkaslunta.

Pitkänäperjantaina 2012, Turun Raunistulassa

Juhani Tikkanen


ps.
otsikon luopuminen; meidän pitäisi irtisanoa postilaatikkoon tulevien lehtien määrää. Ja tuosta tekstistä voinee tulkita mitä teemme Parnasson tilaukselle.

Ei kommentteja: