Sirkka Turkka

Sirkka Turkka
Runot
1973-2004

Tammi 2005
821 sivua

 
Kuljemme tasajalkaa kuoleman kanssa,
ei siinä mikään auta, mentävä on. 
 

(Lainaus sivulta 664.) Runot 1973-2004 - teos pitää sisällään kaikki Sirkka Turkan vuoteen 2004 mennessä julkaistut runokokoelmat, ei siis jonkun mielihalujen mukaisesti karsittuja valittuja sieltä täältä.

Kaikella kunnioituksella, elämä on yksinkertainen kuin omena 
 

(Sivulta 296, menossa kokoelma Yö aukeaa kuin vilja.) Teos osoittaa kustantajalta arvostusta runoilijaansa kohtaan. Nopea selaus antoi minullekin vakuutuksen että tekstit johdonmukaisesti tukevat toisiaan; jos jotakin olisi pitänyt jättää pois niin olisi vaarana jättää vuosien mittaan rakentunut talo kuin joku ikkuna auki talven viimoille.

Kivet ryömivät piiloon 

Olen tänään vihainen
 

Kun Sirkka Turkka vuonna 1973 aloitti julkisena runoilija julkaisseena runoilijana (esikoiskokoelma Huone avaruudesta ) oli hänen sanomansa kertasyntymältään asti vahvaa, riveillä kuvia, kuvauksia kuin rakennuksesta joka on rakennettu sanatarkasti, liikoja sanoja ei ole mutta teksti on samalla pehmeää kuin vuorivillalla kääritty. Teksti kestää puhalluslampputestin.

Ja maailma seisoi yhdellä jalalla kuin kurki,
kun emo synnytti minut, tiikerin
 

(Kokoelman Tule takaisin, pikku Sheba aloitusrivit.) Sirkka Turkka ei kokeile, ei hänen tarvitse. Hän kirjoittaa tekstinsä valmiiksi kuin rakentuisi runorakennus kortteli korttelilta, pitää vain avata ovi ja seurata kiltisti rivi riviltä miten avaruus kaartaa ja on samalla kuin oltaisiin ihan vierekkäin.

Ei sovussa, eikä sodassa, vaan tekstin muodostamassa kuvassa. Kesken kuulokuvan pysähdytetty hengityksen tahti, kävellä valmiiksi kasvatettuun puutarhaan. Annetaan hevosten hamuta tuoretta apilapeltoa, elävän ruohon tuoksu.

Aina joskus sattuu: aivoissa niksahtaa, 
punainen valo syttyy.
 

(Sivulta 46.)


Teoksen takakansikuvaksi Sirkka Turkan kuvan on ottanut Tomi Kontio.

Teoksessa on Jukka Koskelaisen kirjoittama esipuhe. (Se mikä ei kesyynny, on hallittu, ytimekäs kieli.)

Maailma on yksi suuri ometta 
jossa yöt kumisee,
kirjoittaa hallitsija.
 

(Sivulla 364, kokoelmasta Kaunis hallitsija. ) Paksuudestaan huolimatta tälle teokselle pitää löytyä tila ahtailta runohyllyiltämme. Sieltä sen voi siepata käsiinsä ja lukea aina silloin tällöin sivun pari, tai kokoelman tai pari.

Sitävartenhan kirjoja hyllyihin pinotaan.

Tuuli sormeilee pensaiden jäätyneitä oksia: 
kuuletko musiikin kun 
taivas koskettaa maata,
otan sinua kädestä.
 

(Sivulla 68.)

Sirkka Turkan merkitys suomalaisessa runoudessa on kiistaton. Hän ei jatka sata vuotta sitten kukkineita visualisointeja, ei liitä tekstiinsä grafiikkaa vaan tyytyy käyttämään sitä instrumenttia mikä peruskiven runoille on paras, eli pelkkiä sanoja, asettamalla niitä riveille ja sopivasti allekkain. Ei siihen välttämättä muuta tarvitakaan. Että kokonaisuus on runo. elämä on tunneli, ei muuta. jokaiselle on annettu oma pikku tunneli, se täytyy juosta läpi ja lujaa, henkensä edestä.

Sivulla 793 kokoelmasta Niin kovaa se tuuli löi:

Ja minähän sävellän just niin kuin lystään.
 

Loppuvuodesta 2009, Turun Raunistulan puutalossa, Juhani Tikkanen, runoilija.

Loppuun vielä lyhyt lainaus Sirkka Turkan Runot-teokset sivulta 589, ote kokoelmasta Sielun veli:

Sen täytyy olla ihmeellistä: muiden valo on 
mennyt metsän taa, sinne on muiden 
aurinko mennyt. Minun ei.