http://www.saunalahti.fi/~juhatik/eksynyt/pound.htm
lainaus:
----------
Jännittävästi yksi Poundin kuuluisin yksittäinen lyhytruno on:
IN A STATION OF THE METRO
The apparition of these faces in the crowd;
Petals on a wet, black bough.
Metroasemalla
Väkijoukossa ilmestyvät nämä kasvot;
märällä ja mustalla puunoksalla terälehtiä.
Metroasemalla Pound tarkoittaa Pariisin metroa ja vuosi oli 1913. Pound luonnehti nähneensä useita kauniita kasvoja metroasemalla, ja kehitti tämän kuvauksen kävellessään illalla kotiinsa.
-------
lainaus loppuu.
En silloin muistanut tai edes kai tiennyt että tuosta Poundin Metrorunosta on parikin suomennosta. Hyvää kannattaa aina referoida. Tuulia Toivanen kirjoittaa kirjassaan "Se kiinalainen Nieminen" (SKS 2009) tästä runosta syvän ja tarkan analyysin sivulla 169, jossa sekä Aale Tynnin ja Pertti Niemisen suomennos:
Näiden kasvojen ilmestyminen väentungoksessa;
kukan terälehtiä mustalla märällä oksalla.
Tynni 1974, sitten Pertti Niemisen vuodelta 2008:
Näiden kasvojen näkeminen tungoksessa;
terälehtiä märällä, mustalla oksalla.
Hienoja, pelkistettyjä käännöksiä suomen kielelle. Tynni on mestari ääneen lausuttavaksi tarkoitetuissa runon rytmeissä, Pertti Nieminen Poundimaisen tarkka.
Sikäli olen runon tulkinnasta samaa mieltä Tuulia Toivasen kanssa, ilmeisesti myös itse Ezra Pound Vortex-ajatuksineen on samaa mieltä päällekkäin rakentuvien kuvien tekniikassa . (Toivanen s.170). Parin rivin runosta voisi hyvinkin jatkaa vielä muutaman sivun verran. Pound oli itse niin innostunut tästä yhden kuvan Pariisin-Metro-asema-runostaan, että Pound ei malttanut olla lisäämättä runoonsa otsikkoa: In a Station of the Metro.
(Otsikko on useissa runokokoelmissa tuiki tavallinen, joskus se jopa lisätään taittovaiheessa runoon ottamalla otsikoksi runon ensimmäinen rivi. Runoa lausuttaessa lausutaan ensin runon nimi (sen eka rivi!) sitten runo alkaen uudelleen sen eka rivistä. Seikalla ei sinällään liene merkitystä itse runoon?)
Haikuihin eivät runon nimet kuulu; lukija saa muodostaa lyhyestä 17-tavusta oman runonimen.
Vortex:
mm. BLAST-julkaisuissa vuosina 1914 ja 1915 ilmestynyt Vortex julistus on mielenkiintoinen piirre Ezra Poundin kohdalla. Pound vuonna 1914 ilmestyneessä BLAST - julkaisussa sivulla 153:
The vortex is the point of maximum energy,
It represents, in mechanics, the greatest efficiency
etc
Tässä terälehtien ilmestymisrunossa sen otsake sitoo sen paikkaan, metroaseman liepeillä tungeksivaan ihmismassaan. Metroaseman tunnelin aukko on se musta aukko, josta Vortex-ajatukset saavat massansa? Pound on itse kertonut runon syntymää Vorticism-tekstissään.
Vortex-ideologia on mielenkiintoinen. Ezra Poundin artikkeli Vorticism löytyy internetistä. Itse tekisi mieli kuvailla vorticismia kuvalliskirjallisella mustien aukkojen voimapyörteellä. Ihmiskunnan metroasemilla virtaava näkyvä ja näkymätön kuva-energia viilettää mustaan tunneliin niin että ajatukset jäävät hulmuilemaan lehdistään kiinni pitelevien lehtipuiden lehvissä.
Tuulia Toivasen teokseen kiinalaisesta Niemisestä kannattaa paneutua. Oivallisia havaintoja. Selkeästi kirjoitettuna. Kommentteja?
Poundin Vorticism:
http://www.fullposter.com/snippets.php?snippet=133
Tekstit
1 kommentti:
Pound.in Vorticism-artikkelista pätkä tätä Metrorunoselostusta:
Three years ago in Paris I got out of a "metro" train at La Concorde, and saw suddenly a beautiful face, and then another and another, and then a beautiful child's face, and then another beautiful woman, and I tried all that day to find words for what this had meant to me, and I could not find any words that seemed to me worthy, or as lovely as that sudden emotion. And that evening, as I went home along the Rue Raynouard, I was still trying and I found, suddenly, the expression. I do not mean that I found words, but there came an equation ... not in speech, but in little splotches of colour. It was just that-a "pattern," or hardly a pattern, if by "pattern" you mean something with a "repeat" in it. But it was a word, the beginning, for me, of a language in colour. I do not mean that I was unfamiliar with the kindergarten stories about colours being like tones in music. I think that sort of thing is nonsense. If you try to make notes permanently correspond with particular colours, it is like tying narrow meanings to symbols.
That evening, in the Rue Raynouard, I realized quite vividly that if I were a painter, or if I had, often, that kind of emotion, or even if I had the energy to get paints and brushes and keep at it, I might found a new school of painting, of "non-representative" painting, a painting that would speak only by arrangements in colour.
Lähetä kommentti