Seuraavan hajatelman kirjasin Miki Liukkosen blogiin heinäkuussa 2009. Otin sen talteen ja ajattelin että sen voi julkaista ihan täälläkin. Olkaa niin hyvät:


Määritettä moderni tuskin voinee käyttää, jollei palata saksalais-loppumitalliseen matemaattissääntöihin runoudessa.

Siitä eroon pääseminen vei aikansa, piti kirjoittaa monta manifestia ja saada ihmiset tottumaan että on muutakin kuin sääntöjä.

Niin että minne mennä nyt runoudessa. Kieleen kai. Muuta välinettä ei ole.

Jos piirtää kuvia, grafiikkaa, niin se on kuvallista esitystä, kuvataidetta. Mukavaa sekin.

Jos soittaa vaikkapa huuliharppua niin se vasta lystiä on, ja toki runoutta korville.

Sanoma muodostuu korvien välissä tai sitten ei.

Miksi tähän maailmaan mitään pitää selittää, ollaan mukana ja kerrotaan siitä.

Sopusointuun? Entä sen vastakohta. Epäsointu. Sellaista kuulee kun lahjaton muusikko harjoittelee, eikä opi.

Romantiikka voisi olla vaikka sitä että on hiljaista ja kuulee oman äänensä.

Ei tätä elämää ymmärtää kannata yrittää. Eletään mukana.