perjantai 20. toukokuuta 2011

Jarkko Laineen palkinto 2011


On jaettu. Hyvälle runoilijalle. Juha Kulmalalle.

Juha Kulmalaa olen lukenut kaikki, alusta asti. Julkaistut.

Silloin tällöin olen kuullut häntä julkisesti, hänen runot kestävät senkin.

DODO oli viimeisin, se poukkoilee sekasortoisessa nukkumakohteessamme, välillä lähellä sängyn tyynyn päätyä, joskus istumatuolia kosketellen.

Ei tyrkyttäydy sillä tavalla syliin kuin kerran pihalta pelastamamme rampa kissa:

Kutsuin kattia jakorasiaksi senjälkeen kun ilmeni että hän oli She ja että naapurien kollit rupesivat viihtymään takapihallamme.

Jakorasiamme oli kuitenkin rampa, eikä häntä viety kissojen TYKSiin mutta jonnekin hänet vietiin, kun Jakorasia ensin oppi luottamaan naapurin, - jota toinen naapurini pitkään aikaa kutsuikin sitten lempinimellä "Kissantappaja"- joka toimitti Jakorasian jonnekin jota vain arvelemme olevan. Kissoilla on taivas.

Hän on siellä kuten tämä toinenkin naapurimme, joka toukokuussa 2011 löytyi koivet ojossa eteisestään. Ambulanssi lähti toimettomana pois ja tilalle tuli mustempi kuljetusauto.

Näin maailma kulkee.

Mutta Kulmalan runoista, niin. Ne ovat jykeviä kuten saamelaisten maisemaansa havaitsevat seidat.

Hyvien runojen kanssa jää keskustelemaan, silloinkin kun niitä ei lue.

Kulmala erottuu joukosta, yksilönä, joka ei tuntuisi mielistelevän mitään erityistä itsestään muuten ääntä pitävää joukkiota, sulautuu joukkoon kuten Isomman Savjapahdan Salamakallio; siellä se on, hiljaa että ukkosetkin sitä arvostavat.

Kun menee Salamakallion juurelle siitä valuu raikasta vettä, kirkasta kuin vuorikristalli, arktisen taivaan raikasta,

tuulee vähän, ilma vaihtuu


Elämä on joskus ihan elettäviä hetkiä


niin ne jäävät historiaan
kuin syksyn lehdet märkään jalkakäytävään


(Juha Kulmala teoksessa Emme ole DODO sivulla 54.

Juha Kulmalan runot antavat uskoa että kannattaa elää.

Hyvät runot ovat sellaisia.

Ei kommentteja: