sunnuntai 24. joulukuuta 2017

Vuoden 2017 jouluista # 2



Näkee vieläkin
miten ne kasvoivat
paljaat talven puut




Kobayashi Issa

Suom. versio Juhani Tikkanen
Lähettänyt Juhani Tikkanen klo 23.42
Tunnisteet:

3 kommenttia:

Ripsa kirjoitti...

Niin ja kiitos runoista printatussa muodossa! Tuntui todella hyvältä. Mikään muu kuin runous ei kuvaa niin hyvin tämmöistä ilmastonmuutostalvea. Juuri nyt, joulupäivänä, täällä sataa lunta. Se on hyvä se, vähän valostaa!

Laps ja sen lapset tulevat sen verran pian että toivotan hyvää uutta vuotta saman tien, Inkulle kans!

25. joulukuuta 2017 klo 7.38
Juhani Tikkanen kirjoitti...

Ripsa: Huomasin taas kerran, kiitos Toivo Laakson kokoelmaa Somerunoja (2017) että molempi joskus parempi. Näyttöruudulta tekstit kuulostavat silmään erilaisilta mitä paperilta luettaessa. Joskus niin erilaisilta että on kuin kyseessä joskus eri tekstit. Taiteessa on myös merkitystä sen esittämisen ympäristössä, joskus jopa näyttelyhuoneen seinät tuntuvat ottavan osaa itse kuviin. Musiikissa akustiikka ratkaisee usein paljon, ja Maurice Porissa on useasti todistanut että yksinkertainen (ei hinnaltaan!) musiikkitoistin on suuri osa hyvää musiikkia. Etenkin uruissa. Ja sitten vielä tietenkin CD.t ja DVD,t. kunnon vinyyli päihittää ne hyvästä soittimesta ja hyvän vahvistimen kautta korviin kuultuna... Havainto myös miten paperin laatu ja olemus vaikuttaa. Selvää on että kemikaaleilla hehkuvan valkoiseksi pesty paperi ei ole otollista millekään tekstille? Ja kiva että luoksesi tulee säpinää. Joulu ilman pientä hulinaa ei ole joulu? :-)

26. joulukuuta 2017 klo 0.46
Ripsa kirjoitti...

No säpinä loppui nyt sit aamulla, porukka meni junalle.

Mulla on vanhat stereot kunnostettu ja kuuntelen niillä erityisesti radion konsertteja. Alkaa olla sinfonista musiikkimakuni, mutta barokki on yhtä hyvää kuin uusikin konserttimusiikki. Jotenkin on ruvennut tuntumaan siltä että suora lähetys on parempi kuin studiossa tehty. Tai ehkä se ei ole ollut ennen aikaan niin hyvä, kun tekniikka on ollut vielä kehittymätöntä. Mutta siis vinyylejä minäkin soitan, kun on pidettävä paussi ja rentouduttava vähän aikaa ja yritettävä suoristaa selkää kirjoituskumarasta.

Mies vaihtoi joku aika sitten töitä, piirros meni etsaus/akvatintan maksuksi ja meillä on nyt tuossa yhdessä eteisen nurkassa käsintehdyllä paperilla kissan (ihan vain nimettömän tapauksen) naaman kuva ja sydän yhdessä nurkassa. Lapset täällä juttelivat ja tiesivät että Lidia-kissa ei ole enää edes yläkerrassa.

Mutta siis tuo paperi on se, jota olen katsonut ohikulkeissani. Vieressä on boddhisatvan thaimaalaiskuva (Leon thai-opiskelijoiden lähettämä), samaten käsintehdylle paperille. Siinä on kyllä jotain, itsetehdyssä paperissa. En tarkoita tällä mitään nostalgiaa, vaan juuri pintaa ja sitä erilaista valoa, mikä siitä tulee.

Minä luen sieltä täältä muistakin blogeista runoja. Hyvä että niitä vielä on, hyvä että on tämä foorumi.


30. joulukuuta 2017 klo 14.06

Lähetä kommentti

Tilaa: Lähetä kommentteja (Atom)