Minä pidän elämästä ja minä pidän harmoniasta, mutta en myönnä kumpaakaan elleivät he tunnusta minua, joka niitä vakavasti uhkaa. Vanhalla partasuulla olisi tähänkin asiaan varmuudella toinen näkemys, mutta hänpä ei ole paikkeilla - kaikille ei kuumuus sovi. Minä olen kuin lumiukko lumisateessa silkkaa tulta.
Teksti löytyy myös Samuli Lampisen uudesta kokoomateoksesta NIMENI ON LEGIO (2014, sivulta 192.)
Hua Hin on Thaimaassa.
Tuotakin mietin kun selailin tuota vasta painosta tupsahtanutta Legio-kirjaa. Kirjoittelin siitä jotain ja jätin pari seikkaa käsittelemättä:
Samulilla on paljonkin sanottavaa ihmisten jumalista, hänen omista jumalistaan.
Pidän sitä sektoria hänen omanaan eikä minulla ole oikeutta sitä sorkkia.
Paikoin hän painiskelee teeman ympärillä, siihen joskus ei aina niinkään kokeilevan puukkonsa syvällekin työntäen.
Kunnioitettavaa. Rehellistä.
Minulla on vaisto siitä että kirjoitetussa tekstissä tässä maailmassa on kuitenkin kaikki merkittävä, eritoten merkittämätön analyysi kaikista jumalista kuoliaaksi ja turraksi asti nirhattu, eli mikään siihen lisätty vain avaa kuviteltuja haavoja joihin joku jossakin koko ajan suolaa ja multaa tupsuttaa.
Tällä hetkellä ISIS-liike valtaa hitaasti ja voimalla itselleen öljynpumppaustilaa. Turkkikin antaa Isis-liikkeen laajeta? Suomestakin tieten värvätään Isis-sotilaita. Ymmärrän että nuoriso tarvitsee työtä ja yhteisön ymmärrystä yhteisyyden nimissä. Niinhän suomalaiset 1930-luvulla uhosivat kipaisevansa Uralille. Jotkut kai Uralin taaksekin. Ja tuskin tiesivät mitä siellä on loputtomien soiden takana.
(Öljyä siellä on, ja kaasua, ja taivaalle haihtuvaa metaania, mm.) Oli kai vähällä onnistua se rajan siirtoa, kerralla Tyynen meren rannalle asti. ?-(
No niin, asiaan paluu:
Samuli Lampinen ei tunnu muslimimaailman valloituksiin sen enempää puuttuvan, tervettä kai niin.
Samu Lampisen teksteissä asuu monipuolinen jumalten kuva, tuntuu että ihailtavan sovussa.
Sitä voisi kaivata ja peräänkuuluttaa kaikkialle yli tämän kauniin maailman.
Toinen asia josta en oikeastaan viitsisi mussuttaa on Samulin tapa leikata rivit niin että luettaessa niiltä putoaa ja ainakin minä mietin että kun rivi katkeaa niin ajatus katkeaa ja pitää pysähtyä,
ikäänkuin lammen rannalle
kuuntelemaan näkyisikö sammakon loikkaa lisää.
Mikä on runouden rytmi, sekö miltä runo ääneen lausuttuna kuulostaa,
katkaiseeko lausuja runon rivien kohdalla vai lukeeko näennäisen lauseen kuten kielioppi otaksuu, eli yhteen hengitykseen.
Sekin tietenkin riippuen lauseen pituudesta. :-)
Olen tänään paikannut pari taannoista tekstiä korvaamalla niissä paikoin livahtaneet tupla-lainaukset uusilla.
Vaikka teksti on hyvää niin ei niitä internetissä silti tarvinne vähän väliä lainata, vielä ilman tekinjänoikeuslain hengen mukaista lupaa edes.
Samuli Lampinen julkaisi teoksen City in the Land of Nod vuonna 2013, kts juttuani siitä:
http://juhanitikkanen.blogspot.fi/2013/10/unten-maan-runoja.html
Lopuksi ei ihan Bashoon henkisiä vaikuterivejä:
1.
kalasnokovin
öinen ääntely hukkuu
veren loiskunaan
2.
kurnusammakko
sylkäisee purkan suustaan -
kuivunut kaivo
Tikkis Turussa, missä kaikkien yhteinen savipohjainen kauppatori aiotaan uhrata maanalaisille autoille
16.10.2014
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti