Olen pitkin talvea siivonnut vanhalta HTM-sivuiltani rönsyileviä tekstejä osittain kokonaan pois ja osin tänne blogiin talteen.
Mielessäni on operaattorin taannoinen yhden blogin lopetus. Heille blogit eivät kuulemma tuota tarpeeksi tuottoa.
Otin toki ne tekstini sieltä talteen ja ajattelin printata niistä(kin) jotain paperille. Tulos ei ollut mielestäni järin freesi. ?
Tänään mietin että jatkan siivoilua, mutta nyt ajattellen että en.
Mulla on koko HTM-sekasotku toki ftp.llä tallessa eli minun puolestani operaattori saa panna lapun luukulle.
Kysymys että kuinka pitkään Bitit säilyvät saatavinamme. Entä kuinka pitkään Teraiset USB-varastolevyt pysyvät ryhdikkäinä? Itsepoltetut CD ja DVD levyt ovat myös ilmiesen lyhytikäisiä. Muutama vanhempi mullakin on osin jo korruptoitunut. USB-tikut lienevät itsemurhakandien heiniä. Milloin data kaiverretaan graniittilevyille? Onko ihminen ikuinen?
HTM-sivujeni vanhimmat roiskeet ovat jostain 1990-luvulta ja kaipaavat ajanmukaistamista. Tai lopullista unohtamista.
Blogi ei ole oikein hedelmällinen isojen tekstien talletusmuoto, mutta esim. tämän Blogspotin kuukaisittaiset Arkistot ovat hyviä. Kommentit saattavat jäädä unohduksiin.
Parasta ennen
päivämäärä ohittui
vuosia sitten?
perjantai 1. elokuuta 2014
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Tekstit
3 kommenttia:
Tänä aamuna kävin läpi kirjoja joita on tullut isoisän kirjastosta tai divareista, sellaisia nahkaselkäisiä ja pahvikantisia opuksia. Yksi oli Tatu Vaaskiven kirja hänen Rooman ajaltaan.
En käsitä miksi en ole lukenut kirjaa. Esipuheenkin on kirjoittanut Elina Vaara-Vaaskivi. Koko aamupäivän pyöri mielessä miten kivaa olisi voinut olla pyöriä 30-lukulaisissa kulttuuriympyröissä ja miettiä millaisia taustoja milläkin kirjailijalla on.
Sitten tökkäsi silmään tämä sinun puheenvuorosi näiden blogien säilyvyydestä. Juuri olen menossa näyttelyyn ja mietin miten kuvat säilyvät.
Mutta ennen kaikkea: onko kuvillamme ja teksteillämme mitään sanomaa seuraaville sukupolville?
Se on tärisyttävä ajatus.
Mikä täällä on pysyvää, pohti Kuopiolainen runoila Ilkka Koponen yhdessä runossaan.
Ainakin tekstejä suolletaan senverran tuottoisaa vauhtia että pelkään sanabittien loppuvan joskus.
Mikä vanhenee? Ja tarkoittaako vanheneminen haihtumista pois merkityksistä?
Voihan noita pohdiskella, mutta miksi?
Onhan elettäväkin, ja hengitettävä sisään ja ulos.
Minne mentäisiin -
vaikkei paluulippua
ole maksettu
?-(
Sepä se. Me täytetään, sinä ja minä ja mun mies, tasavuosia ens vuonna.
Ei se ole mitenkään outoa ja tavatonta. Päädyin vain ihmettelemään kvien ja tekstien runsautta ja tietämään (enempi tai vähempi) että kukaan ei ikinä löydä niitä.
Niin kauan kun käynnissä on näiden digitaalisten ohjelmien kilpajuoksu ja mainonta ja kaikki tämä epäasiallinen ja -pyhä, niin ei tule olemaan systeemiä jolla tulevat polvet saisivat selvää mistään.
Minulla taas seinältä tuijottaa kaksi körttimummoa ties kuinka kauan sitten valokuvattuna Lapualla ja tuijottavat syyttävästi. Kuvat eivät ole menneet miksikään.
Mutta esiäitien nimiä en tiedä. Eikä ole ketään enää elossa tietämässä. Ehkä joku ihmettelisi heidän katsantonsa ankaruutta ja syitä siihen. En minäkään ihan varma ole. Melkein kuitenkin!
Lähetä kommentti