lauantai 4. toukokuuta 2013

Hoi hillotta, Kumpulaiselta

Muistelmat kirjoitan
vasta kun muistan kaikki
parhain päin.

(Harri Kumpulainen Hoi hillotta teoksen sivulla 5.)





Hoi hillotta
Runoja 1998 - 2012

Harri Kumpulainen

Kustantaja Lounais-Suomen kirjailijat ry. 2012
ISBN 978-952-5129-28-1

Harri antoi minulle runokokoelmansa. Luin sen. Kuin olisin ollut läsnä, ainakin vuodesta 1969.

Viisikymmenluvun muistan: se oli keltainen
ja harmaa. Omenat puussa kuin kiviä,
hilloa niistä tuli, harmaata sekin.

sivulla 10.

Harri Kumpulainen tulee aikuisikään eli täyttää 65. Viralliseen talouselämän eläkeikään siis ainakin kolme vuotta vielä?


loppuun tulisi piste,
huutomerkkiä ikävöivä.

Valomerkkiä ei ole annettu
mutta en jaksa enää, puolitäysi runo
jää läikkymään pöytään.

Lopulta aina vaahto
laskeutuu.


s. 15.

Harri Kumpulainen toimii kustantajana, toimittajana, ja muutamassa muussakin hän on mukana.




Teoksen kielestä kuuluisi jonkun yliopistossa korkeata oppia saaneen laatia lauserakenteita joista ilmenisi miten Harri Kumpulainen asettuu tähän aktiiviseen Suomen Kieleen kuin kävelykenkä asettuu puutorin kiveykselle, vain vähän rahisee. Senverran että kuulee että joku hengittää.

Elämä on taitolaji. Ylipäätään.

Kapakassa ei enää ole portsaria,
    eikä lyriikassa.
    Painettu sana ei paljon paina,
kuolinilmoitus maksaa. Ei kannata 
                       kuolla 


Sivulta 16. Runo loppuu väitteeseen että valheet sähköistyvät.

Kun sähkö loppuu tulee ainakin hiljaista.

Harri kirjoittaa kokoelmassaan monista ystävistään, tutuistaan. Kuten Erkki Mäkisestä:
Erkillä oli Erkin merkki, sormet 
ristissä, vasemmassa kädessä, 
ei sitä kukaan ymmärtänyt.

Tähtibaarissa aamukahvilla.

   Liehuva liekinvarsi, mitä se tarkoittaa
   kysyi tarjoilijatyttö.

Mistä minä tiedän, sanoi Erkki, 
ei mulla oo edes tulitikkuja, 

anna iso kuppi ja nunnamunkki
saan siitä pyyhkiä sokerit pois.

...

sivulla 18. Näitähän voisi ja pitäisi lainailla.
Harri Kumpulaisen kieli paljastaa ammattitaidon.

Lauseet ovat ymmärrettäviä. Mitä ei ihan kaikista julkaistuista runoista aina voine väittää?

Voiko kaikkea ymmärtää? Että miksi on ihmisiä jotka tykkäävät toinen toisistaan ihan vaan muuten,
selittelemättä silosäkeitä?

Sanojen ja rivien takaa on kuulevinaan Harri Kumpulaisen ystävällisen äänen,
saa siihen inttää vastaankin mutta turhaa se olisi.

Lokeroitavaksiko? Tämä kokoelma?

Voiko matkalla tarpovan vaeltajan maisemia lokeroida, ottaa mukaan.
Jos ottaa kuvan niin tunnin päästä siinä on sumua tai kirkas aurinko valtaa maiseman itselleen.
Revi siinä pysyvyyttä.

Runon sivulta 67 kopsaan vielä, en niinkään näytiksi kuin siksi että tykkään siitä. Pirusti.

Iltapäivä

Sumua. Tuulee.
Lämmin sade. 
    Kuolema kävelee tienvartta. 
Tuuli puhaltaa
alakuloisuuttaan 
    oven läpi.


Hijaisuus: kuulee 
sateen ääni.
   Kuolema hymyilee mennessään.
Tuuli taivuttaa
koiranheisipuuta
    tänään. Aina.



Kokoelman kannen kuva-aihe on Veronika Ringbom:in. (Turun Taidegraafikot r.y.)





näin sammakon. Peukalonpään kokoinen hän on,
eikä kovin viisas.

En minä viisautta rakasta
vaan
huvikseen tuossa hyppelevää elämää.


Harri Kumpulainen teoksessa Hoi Hillotta sivulla 60. Teoksessa on 68 sivua. Julkaistu vuonna 2012.


3 kommenttia:

Liisa K kirjoitti...

Mulla on ollut aikomuksena herra ties kuinka kauan sanoa tästä kirjasta jotakin. Sinä teit sen nyt.

Siis Hoi hillotta loikoilee edelleen tässä pöydälläni päällimmäisenä. Odottaa minua ja vähän välillä närisee! Sillai.

Sami Liuhto kirjoitti...

Vätin Sanomat on huomioinut ko. nuoren turkulaisen lyyrikon teoksen viime vuoden viimeisimmässä numerossansa.

Juhani Tikkanen kirjoitti...

Hyvä kirja ansaitsee useamman huomion.-) Kun niitä on tarpeeksi niin Harri julkaisee niistä valikoiman. Sitten odotetaan että siitä sanotaan jotain jne.

Sami: Oivallista että nuoreen turkulaiseen lyriikkaan kiinnitetään positiivista huomiota!